Päivän Hesarin ja HBL:n selailun jälkeen auton voi kääntää kohti mukavaa kukkakauppaa Lauttasaaressa ja siellä vietetyn keväisen nautinnollisen hetken jälkeen voi kivuta portaat kolmanteen kerrokseen ihmettelemään Pojanpojan juuri puhkeamaisillaan olevaa ensimmäistä hammasta. Mikä ajoitus: Miniällä merkkipäivä ja isovanhemmat kylässä!
 |
| Rauhallinen aamuhetki Cafe Delivossa. Luen Hesarista 55-vuotiaan Eva Dahlgrenin haastattelun. Hänen ei enää tarvitse tehdä uraa, hänkin voi tehdä, mitä haluaa. |
Kotimatkalla voi poiketa moottoritieltä Valkeakosken suuntaan, eikä tällä kertaa jatkaakaan nopeinta reittiä Tampereelle. Vanha Tampereentie (130) alkaa tuntua tutulta viimeistään Sääksmäen sillan kohdalla. Vanajaveden maisemia kelpaa ihastella, kauniit kivinavetat ja vanhat puutalot herättävät hetkeksi muinaisen kaipuun kivinavettakotiin. Se tunne kannattaa ohittaa nopeasti, onhan meillä nyt mökki.
Kaksikaistainen tie polveilee kiireettömästi maalaismaisemassa. Kuviteltiinko joskus oikeasti, että moottoritie Helsinkiin on turha, ohituskaistojen lisääminen tälle tielle riittää kyllä! Muistan käyneeni sen suuntaisia keskusteluja joskus kauan sitten, ja sellaista kehityksen jarruna olemista ja näköalattomuutta on vaikea antaa itselleen anteeksi. Päätän jatkossa kunnioittaa entistä enemmän tulevaisuuden visionäärejä.
Valkeakoskelle ei päädytä sattumalta. Siellä on italialaistyyppinen ravintola Stella, jonka lounas houkuttelee. Aamulehti on pariinkin kertaan kehunut Stellan, ja niin tämä mielijohteiden päivä saa jatkoa. Lounas on ihan maittava, ravintolan sijainti kauppakeskuksessa sen sijaan ei ole erityisemmin mieltä nostattava, kun odotukset olivat kauniissa punatiilisessä koskimiljöössä. Väärät odotukset johtuvat huonosti muistetuista lehtijutuista, ja huonosta muistista voi syyttää vaikkapa B12-vitamiinin puutostilaa. Kauppakeskuksen apteekissa saan maistiaiset kyseisestä vitamiinista, mutta vielä en kuitenkaan myönnä sille olevan huutavaa tarvetta.
Muistan nimittäin lukevani parhaillaan Anneli Kannon kirjaa Veriruusut (2008), joka sijoittuu näihin valkeakoskelaismaisemiin noin sata vuotta sitten. "Apiankosken rannalle syntyi paperitehdas, joka kasvatti ympärilleen yhteiskunnan." "Tehdas hallitsi myllykylän asukkaiden elämää kapalosta kuolinpaitaan. Työväki taas hallitsi kaikkea sitä, mitä tehtiin työpäivän jälkeen. Kauppa oli paperitehtaan työläisten osuuskauppa, urheiluseura, soittokunta ja näytelmäseura olivat paperitehtaan työläisten perustamia."
Kaupungin turisti-info on kiinni, enkä saa vastausta kysymyksiini, vieläkö löytyy se työläisten osuuskauppa tai Davidssonin leipomon talo ja missä on se ranta, jossa kirjan viisitoistavuotias Sigrid tekee 12-tuntista työpäiväänsä. "Halkoproomujen purkaminen, kärryjen lastaaminen ja niiden työntäminen kiskoja myöten tehtaan onkahuoneelle kävi voimille. Ensimmäisten viikkojen ajan käsivarsia ja ristiselkää särki aamuisin, niin että itketti."
Löytäisin mielelläni myös paikan, jossa oli Sigridin koti, "pikkuruinen lautainen paritupa, punamullalla sivelty. Laakea luonnonkivi oli rappuna ja sen edessä havuja." Idylli on asumisesta kaukana. "Valkeakosken mökkilätisköiden lautaeteiset olivat hatarat ja lonksuvat ovet aukesivat suoraan ulos. Ovenraosta kävi talvisin viiltävä huiku, niin että aamulla ovipielet ja kynnyspaikka olivat kuurassa sisäpuoleltakin ja puulaatikon päällä tönöttävä emalinen vesiämpäri oli vetäytynyt paksuun jäähän."
Huhtikuinen tuuli pakottaa panemaan takin kunnolla kiinni, nostamaan kaulukset pystyyn ja harmittelemaan autoon unohtuneita hanskoja. Tehtaan naiset ja tytöt olivat karaistuneempia eikä heillä ollut vaihtoehtoja. Sigridin ystävän Martan äiti on joutunut vaihtamaan tehdastyön pyykinpesuun, jossa voi kuljettaa pieniä lapsia mukana toisin kuin tehtaalla. Jemina Halmisen "kädet ovat pienet, pehmeät ja kirkkaanpunaiset" paljosta lipeässä liottamisesta ja "kun kylmässä joessa sitten viruttaa vaatteita. Talvella varsinkin on kovin paha. Rupee ranteita särkeen."
Sen säryn osaan jotenkin kuvitella. Osaisivatkohan Sigrid, Aliina, Hilja, Martta, Jemina ja Saima kuvitella minun päiväni?
 |
| Aimo Tukiaisen veistos vuodelta 1972 tekee kunniaa paperitehtaan työntekijöille. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti