maanantai 25. huhtikuuta 2016

Omaisuuden arviointia

Elämäni toinen kerta peräkonttikirppiksellä vei yllävän isojen asioiden äärelle. Kyse on tietysti tavarasta ja rahasta ja omistamisen ihanuudesta ja hankaluuudesta.

Viimekeväisen kokemuksen innoittamana osallistuin taas kirppispaikan arpajaisiin ja ensimmäisen kerran tärppäsi, eli pääsin mukaan ihan rehellisesti omalla nimellä eikä sukulaisten vilunkipelien kautta. 

Jo ennen kuin myyntipaikka varmistui, piti aloittaa myytävien tavaroiden etsiminen kaapeista ja komeroista. Silloin se ei vielä ollut niin vakavaa, enemmänkin leikittelyä ajatuksella tulenko toimeen ilman? tai onko tälle kuitenkin vielä jotain käyttöä?

Parin viikon ajan oli tilaisuus jättää hyvästejä ja varmistua päätöksen oikeellisuudesta. En ole todellakaan mikään keräilijäluonne ja täydet kaapit ja muut varastot pikemminkin ahdistavat kuin tekevät onnelliseksi, mutta silti tavaroista luopuminen on yllättävän vaikeaa. Eikä minun kaapeissani ole edes mitään arvokasta, ei vanhaa Arabiaa eikä kovin merkillisiä vaatteitakaan! 


Pikemminkin kyse on säästäväisyydestä, johon on lapsesta asti kasvanut. Voisiko tästä vielä tehdä meidän käyttöön jotain, on aina se ensimmäinen kysymys, johon pitää vastata, ennen kuin tavaran voi hylätä. Todellakin: hylätä. Joskus tuntuu siltä, että luopuminen on esineeseen kiteytyvien muistojen ja jopa oman historiansa hylkäämistä. Koetun unohtaminenkin vähän pelottaa. Vielä en ole oppinut sitä trendikästä tavarafilosofiaa, joka kehottaa heittämään pois kaiken, joka ei tuota iloa.

Roskiin ei toki mitään heitetä koskaan ja kierrätysmahdollisuudet käytetään aina. Mutta silti siis kaapeissa on paljon turhaa, jolle ei ole vuosiin ollut käyttöä. 

Löysin mm. melkoisen kokoelman vanhaan taloon tehtyjä ja teetettyjä verhoja ja pöytäliinoja. Ne tuntuivat liian arvokkailta vietäviksi UFF:n keräyslaatikkoon. Siispä mukaan kirpputorille, jos niistä vaikka saisi jonkun euron ja näkisi, että ne pääsevät hyvään kotiin ihasteltaviksi. Samalla periaatteella - hyvä, mutta väärän kokoinen tai ei vuosiin käytetty - päätyi mukaan muutama vaatekappale, laukku ja koru.

Jokaisen esineen kohdalla kävin melkoisen kamppailun itseni kanssa, ja täytyy tunnustaa, että vielä myyntihetkelläkin kirpaisi, kun vaikkapa ikivanhat ja kulahtaneet Aarikan punaiset puuhelmet sujahtivat vieraaseen laukkuun. En näe niitä enää ikinä! Tosiasiassa ne ovat roikkuneet muiden korujen seassa ainakin kymmenen vuotta enkä ole edes nähnyt niitä kunnolla. Jos joku olisi ne varastanut, en olisi huomannut.

Pari takkia meni niin oikeisiin osoitteisiin, että niistä kaupoista iloitsin jo myyntihetkellä, varsinkin kun on jo pidempään ollut selvää, että nuoremmaksi (tai hoikemmaksi) en enää tule. 

Verhoistakin olisin osannut luopua jo riemulla, kun entiseen omakotitaloonkaan ei tietenkään ole paluuta. Niistä ei kukaan kuitenkaan ollut kiinnostunut, ja kuulin naapuripöydän myyjältä, että nykyään käytetään vähemmän verhoja kuin ennen. Sääli, kahdet kauniit ja hyväkuntoiset verhot (4+4 kappaletta) piti kantaa takaisin kotiin ja aloittaa taas se pohdiskelu, että josko sittenkin vaikka UFF:iin.

Kirpputorilla tavaroiden hinnoittelu on ihan fiiliksestä kiinni, ainakin minulla. Hinta saattaa muuttua ostajan mukaan: jollekin mummolle myyn helmet halvemmalla kuin nuoremmalle ostajalle ja afganistanilainen tyttö saa takin melkein ilmaiseksi. 

Kirppispäivät ovat erilaisia, kertoi taas kokeneempi naapuri. Koskaan ei tiedä, mikä menee kaupaksi. 

Eilen eivät kelvanneet vaatteet, kaikenlaiset kummalliset kellareiden kätköistä kaivetut esineet sen sijaan olisivat tehneet kauppansa. Ihmiset keräävät uskomattomia tavaroita (sanon minä, joka en osaa kerätä mitään enkä siis ymmärrä sellaista omistamisen ihanuutta). Myyntihetken sääkin vaikuttaa ostopäätöksiin. 


Löytyyhän meiltäkin ihan vähän vanhaa Arabiaa, mutta ei myyntiin asti, vaan tarkoin valittuihin kahvihetkiin. Hopeisten ruokailuvälineiden kohtaloa täytyy punnita, veikkaan että seuraava sukupolvi ei niitä arvosta. 

Pari viikkoa sitten kävimme lukupiirissä keskustelua mahdollisesta lottovoitosta ja siitä, miten yhtäkkinen miljoonaomaisuus vaikuttaa ihmiseen. 

En todellakaan osaa sanoa, uskaltaisinko palkata ammattilaisen heittämään kaapeistani turhat tavarat pois surutta, jos lottovoitto kohdalle osuisi (aika epätodennäköistä, kun lottoan korkeintaan pari kertaa vuodessa). Lottomiljönääri ei minun vaatimattomasta omaisuudestani paljoa perustaisi! 

Lottovoiton ansiosta ei tarvitsisi hakea materiaalisen turvallisuuden tunnetta kaapeista, joka kai aika monella vanhemmalla ihmisellä on se perimmäinen syy säilöä kaikki mahdollinen. Kuulemma jollakulla kahdeksankymppisellä mummolla on vielä tallessa rippipukukin. 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti