Kun bussikuski punastui

Joskus ihmiset osaavat yllättää. Tänään pääsin näkemään ja kokemaan, kuinka bussikuski punastui ja matkustajat puhkesivat iloiseen nauruun; taputuksetkaan eivät olleet kaukana.

Bussimatkan hinnalla voi päästä todistamaan, että Tampereella asuu hienoja ihmisiä.

Tapahtumakulku, joka sai näin hykerryttävän päätöksen, alkoi kun Rauta-Otran pysäkiltä nousi bussiin vanhempi rouva, jolla oli kassin lisäksi mukanaan kaksi erillistä sellofaanin pakattua pitkää punaista ruusua. Rouvan astuessa sisään kysäisi kuljettaja, hänellekö rouva ruusuja tuo. Hymyilevä naishenkilö asettui istumaan etupenkille ja vastasi, että mikä ettei, jos kuljettaja on oikein mukava. Johon kuski tietysti vastasi olevansa sitä aina ja rouva jatkoi, ettei hän ollenkaan epäillyt asiaa. Ihan small talkia siis.

Matka jatkui muutaman pysäkinvälin ja rouva painoi pysähtymisnappia. Noustessaan penkistä hän kysyi, voiko poistua etuovesta, vaikka se ei olekaan tapana. Kuljettaja antoi luvan. Bussin ovet avautuivat, rouva ojensi toisen ruusuistaan häkeltyneelle kuljettajalle ja poistui näyttämöltä kuin näytelmän sankaritar.

Me muut, näytelmän innostuneet sivuhenkilöt, jäimme kuuntelemaan, kuinka bussikuski yritti huudella rouvan perään kieltojaan ja todistella, että hänhän laski vain leikkiä. Rouva pysyi päätöksessään, heilautti meille tyylikkäästi kättään ja jatkoi matkaansa hymyillen edelleen varman ja itsetietoisen oloisena.

Peilistä näimme, kun punastunut keski-ikäinen mieshenkilö yritti koota itsensä ja muistaa roolinsa. Sai hän sentään auton liikkeelle, ja meillä kaikilla oli hauskaa.

Näytelmän jatko-osaakin on mukava mielessään kuvitella. Mitä tapahtuu kuljettajien taukotilassa, mitä kotona? Onko huominen työpäivä erilainen? Entä rouva: oliko teko todella niin spontaani kuin miltä se näytti? Miksi hänellä oli kaksi ruusua? Kenelle toinen oli alunperin tarkoitettu?

Tällaisia yllättäviä hyvän mielen tempauksia on mahtavaa olla todistamassa.