Uutta kohti

Tunteikas, puuhakas, äänekäs, vaiherikas joulunaika on päättymässä. Takki on tyhjä, mutta mieli vielä ylikierroksilla. Kokemukset jäsentyvät toivottavasti pian sanoiksi, nyt se ei vielä tunnu onnistuvan.

Meidän perheen Suomi 100 -juhlavuosi käynnistyi tammikuun alkupuolella Helsingin Lauttasaaressa ja päättyi toissailtana isoihin kemuihin Tammerkosken keskiputouksen yläpuolella, jolloin nostettiin maljat ystäville, historialle ja kirjallisuudelle. Siitä tilaisuudesta toipuminen on vasta alussa.

Tätä maisemaa ihailtiin torstaina iltavalaistuksessa. Hieno se on päivälläkin. 

Juhlasali ilman juhlijoita. En ehtinyt emännöimiseltä ottaa yhtään kuvaa varsinaisesta juhlasta. Vasta seuraavana päivänä oli aikaa katsella paikkoja kameran silmin.

Mutta ei auta jäädä haikailemaan menneitä. Uudella vuodella on uudet haasteet. Ensi alkuun on ainakin opeteltava käyttämään pukin tuomaa uutta puhelinta. Ja päivittämään Instagramia! Sosiaalinen media näyttää imaisevan väkisin mukaansa, vaikka olen pyristellyt sitä vastaan.

Jotain muutakin uutta elämään varmasti mahtuu, kunhan väsyneet aivot ovat saaneet ensin levätä. "Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa puolikuollutta elämää", Minna Canthia lainaten.

Historiallisessa maisemassa otetaan askelia kohti uusia haasteita.

Joulu sydämessä

Eilen oli Luetaan yhdessä -ryhmämme joulujuhla. Juhla on hakenut muotoaan näiden kolmen vuoden aikana, jolloin olen itse ollut mukana. Ensimmäisinä vuosina keskityimme vielä lukukauden viimeisellä opetuskerrallakin enemmän kielen ja kulttuurin opetukseen kuin juhlimiseen. Pikku hiljaa olemme selvästikin kulkemassa kohti oikeaa juhlaa ohjelmanumeroineen päivineen.

Kun on kyse hyvin kansainvälisestä naisjoukosta, joista osa ei ehkä edes vietä joulua omassa elämässään, on tietysti mietittävä, millaisia asioita suomalaisesta jouluperinteestä kannattaa nostaa esille, mikä puhuttelee juuri näitä naisia. Ja koska ryhmä uudistuu joka vuosi ja joukossa on vain muutamia, joilla on kokemusta edellisten vuosien tilaisuuksista, meidän opettajien on oltava erityisen herkkinä.

Sen olemme vuosien aikana oppineet, että ruokajuhla onnistuu varmasti. Meidän juhlamme rakentuu kansainvälisen ruokapöydän ympärille. Halukkaat saavat tuoda yhteiseen pöytään tarjottavaa, mielellään jotain kotimaalleen tyypillistä. Ja kaikki haluavat tuoda! On liikuttavaa, että nekin opiskelijat, jotka eivät syystä tai toisesta pääse osallistumaan itse juhlaan, poikkeavat kuitenkin tuomassa vaikkapa kakun. Tällaisia joulumielen tuojia oli eilenkin.

Ruokapöytä täyttyy tarjottavista.

Senkin olemme oppineet, että vaikka silloin, kun juhlan pitäisi jo alkaa, on paikalla vasta yksi opiskelija, ei kannata hermostua. Kyllä he tulevat! Meille suomalaisille kellonajat ovat niin selkärangassa, että unohdamme helposti, ettei muualla tuijoteta aina kelloon. Ja onhan se ymmärrettävää, että juuri valmistettujen ruokien kanssa ei voi hätäillä.

Mutta ruokapöytä saadaan katettua, ja herkulliset, mausteiset tuoksut alkavat houkutella pöydän ääreen. Maltetaan kuitenkin vielä hetki.

Olemme oppineet senkin, että opetustilanteita ei voi koskaan suunnitella ihan tarkkaan, aina tulee yllätyksiä ja on oltava valmis spontaaneihin ratkaisuihin. Sama pätee näköjään juhliinkin. Eilen juhlatila vaihtui yllättäen, emmekä saaneet uuteen tilaan kaipaamaamme taustamusiikkia. Me opettajat olimme etukäteen suunnitelleet, että laulamme pari laulua yhdessä ja mahdollisesti kokeilemme jotain piirileikkiä.

Oli siis laulettava itse, ilman säestystä. Eikä se ollutkaan ongelma. Opiskelijat lähtivät hienosti mukaan. Lauloimme ja leikimme suomalaisille tuttuja lastenlauluja, opettelimme jenkan askeleita, pyörimme piirissä.

Tällaisen lämmittelyn jälkeen saimme kokea todellisen elämyksen. Kambodzalainen opiskelija rohkaistui esittämään khmerinkielisen laulun, joka kertoi hänen oman kansansa historiasta. En ymmärtänyt sanaakaan, kuten eivät muutkaan kuulijat, mutta silti ymmärsimme, mistä hän lauloi. Itse tunsin pakahtuvani ja pyyhin kyyneleitä. "Minä ymmärrän sinua", halusi toinen opiskelija oppia sanomaan suomeksi halatessaan laulun esittäjää.

Eivätkä esitykset tähän loppuneet. Ihanat vasta muutaman kuukauden suomea opiskelleet nuoret naiset olivat  harjoitelleet etukäteen ohjelmaa ja esittivät hienosti Joulumaa-laulun. Eikä edes aksentti paljastanut heitä ulkomaalaisiksi.

Sitten täytettiiin lautaset, ihasteltiin ja ehkä vähän ihmeteltiinkin erilaisia ruokia, vaihdettiin reseptejä ja puhelinnumeroita.

Juuri niin, yhteystietoja. Siis parastahan tässä kaikessa on katsoa sitä, miten ihmiset tutustuvat, ystävystyvät ja saavat tukea toisiltaan. Suurella osalla on ainakin takanaan ellei ihan nykyisessä arjessaankin sellaisia kokemuksia, että niistä selvitäkseen he tarvitsevat ymmärtäviä kanssaihmisiä.

Joulunalusaika herkistää väkisinkin. Tunteikkaat joululaulut, monet perinteet ja muistot vievät välillä aika syvälle. Kaikissa jouluissa on jotakin samaa ja jotakin ennen kokematonta. Eilisen juhlan liitän arvokkaimpien joulumuistojen joukkoon.

Kyllä! Meillä on jo joulukuusi! Ostettiin alkuviikolla Steinerkoululta, tuotiin tänään sisälle ja koristeltiinkin jo. Historiallisen aikaisin. Näin ne perinteet murenevat...

Ei joulustressiä!

On tämä hienoa aikaa! Koko joulukuu on yhtä juhlaa. Se saattaisi stressatakin, jos juhlimisen lisäksi pitäisi jaksaa käydä oikeissa töissäkin. Onneksi ei tarvitse.

Itsenäisyyspäivän jälkeen on virittäydytty joulun tunnelmiin myyjäisissä ja konserteissa. Kotona on tuoksuteltu glögiä, ja itse tehdyt (= kiitos Ifolor) joulukortit saatiin postiin ajallaan. Kovin kummoisia jouluvalmisteluja ei tänä vuonna tarvitse tehdä, kun mennään Pojan perheeseen viettämään oikein ihanan lapsellista joulua. Ja Tytärkin tulee Meksikosta!

Joulu- ja työkiireiden sijasta voidaan keskittyä ihan muuhun. Esimerkiksi joulukonserttehin. Viime vuosien "pakolliseksi" joulukonsertiksi on vakiintunut Tampereen Teatterin näyttelijöiden perinteinen konsertti Aleksanterin kirkossa, ja sitä oltiin kuuntelemassa sunnuntaina. Kirkkoon on aina mentävä hyvissä ajoin, se on joka vuosi täpötäysi. Tänä vuonna ei onnistuttu saamaan näköalapaikkoja mutta nautittiin musiikista sitäkin enemmän. Ja taas se Sylvian joululaulu sai kyyneleet silmiin, vaikka nyt ei edes tarvitse miettiä ja kaivata ketään kaukomailla olevaa.

Aleksanterin kirkon joulutunnelmaa.

Ihan uusi joulukonserttielämys koettiin perjantai-iltana Tuomiokirkossa, jossa esiintyivät Pirkanmaan musiikkiopiston orkesteri ja solistit sekä Aili Ikonen. Konsertissa kuultiin Ikosen lisäksi peräti yhtätoista solistia, jotka kaikki esittivät yhden upean tulkinnan ei niin tutuista joululauluista. Huikeita esityksiä kaikki! Oli vaikea uskoa, että on kyse vasta nuorista opiskelijoista, niin vahvoja suorituksia kuultiin. Matilda Malkamäestä, Johanna Peltosesta, Olivia Untamalasta ja monista muista kuullaan varmaan vielä.

Kapellimestari Lauri Pulakka oli tehnyt kiinnostavia sovituksia eri maiden kansanlauluista ja orkesteri soitti ammattimaisen varmasti. Opiskelijoita siis hekin vasta.

Vielä nuoremmista opiskelijoista oli kyse lauantaina Steinerkoululla, jossa satuttiin olemaan myyjäisissä samaan aikaan, kun siellä oli Taidekoulu Tuulikellon joulukonsertti. Sinne siis!

Tuulikellolaiset soittivat yhdessä, pienemmissä kokoonpanoissa ja myös sooloesityksiä.

Saatiin havaintonäytös siitä, miten alkeista musiikinopetus alkaa ja millaisiin tuloksiin pikkuhiljaa päästään. Nuorimmat soittajat, soitinkarusellilaiset, olivat opinnoissaan vasta eri soittimiin tutustumisen vaiheessa. Kaikki oppilaat pääsivät kokemaan yleisölle esiintymisen jännityksen ja riemun.

Kolme joulukonserttia on tähänastinen ennätys. Ehkä ei liikaa, mutta kuitenkin riittävästi. Tampereella kyllä olisi tarjolla konsertti vaikka joka päivälle.

Eilen ehkäisin mahdollisesti tulevaa joulustressiä kauneushoitolassa. Kuulostaa minunkin korvissani naurettavalta snobbailulta, mutta oikeasti oli kyse siitä, että lapsilta äitienpäivälahjaksi saamani lahjakortti uhkasi mennä vanhaksi. Nyt oli täydellinen päivä käyttää se: ulkona harmaa, tihruinen päivä, takana huonosti nukuttu yö (oikeastaan useampi), itsellä joulukonserteista huolimatta nuutunut olo.

Uuteen hoitolaan ja tuntemattoman ihmisen käsiin antautuminen on aina vähän jännittävää. Kauneushoitola Keidas by Lumo otti vastaan niin ystävällisesti ja lempeästi, että jännitys vaihtui välittömästi ihastuneeseen huokailuun. Täällä luotetaan luonnonkosmetiikkaan ja erinomaiseen asiakaspalveluun.

Kun kasvohoito alkaa jalkojen hieronnalla ja naamion aikana saa erinomaisen taitavien käsien tekemän niska-hartiahieronnan, olo on ylellinen. Erilaiset tuoksut hoidon aikana vievät ajatukset kesään, kukkaniityille ja puutarhoihin. Tunnelma on rauhallinen ja asiakkaankin kiire unohtuu ja mieli rauhoittuu. Hoidon jälkeen tarjotaan vielä kupillinen tuoksuvaa yrttiteetä.

Keidas löytyy Tampereen Aleksanterinkadulta.

Olen siis monin tavoin valmistautunut tulevaan joulun juhlaan. Ennen sitä on vielä yksi tavallinen opetuskerta, puurojuhla entisellä työpaikalla, kirjapiirin pikkujoulu ja hieno kansainvälinen ruokajuhla, johon syyskauden Luetaan yhdessä -opetus päättyy.

Dagen efter 6.12.

Tammikuusta asti odotetun ison juhlapäivän jälkeen on vähän raukea olo. Eilinen oli niin täynnä tekemistä ja tunnelmaa, että tänään niin ruumis kuin mielikin vaativat vähän lepoa.

Sukulounas onnistui mainiosti, vaikka itse sanonkin (suomalainenhan ei kehu itseään), ainakin minä nautin joka hetkestä. Juhlien valmistelut saattavat ottaa voimille ja välillä voi jopa tuntua siltä, ettei koskaan enää. Mutta yleensä vaivannäkö palkitaan monella tapaa, eikä ollenkaan vähäisimpänä hyvällä mielellä. 

Haastettiin itseämme valmistamalla tarjottavaa uusien reseptien mukaan, missä on aina riskinsä. Nyt reseptit osoittautuivat toimiviksi. Tiedän nyt, miten tehdään maukas hirvimureke (ainakin luulen tietäväni, Mies sen teki), osaan valmistaa konjakkikastiketta (ihan helppoa!) ja mustikka-valkosuklaamoussea. Näitä tehdään toistekin! Suomalaiset maut olivat kantavana ideana, ja metsän aromit maistuivat monessa ruoassa.

Alkupalat lähdössä pöytään: saaristolaisleipää, graavilohta ja poroa. Muita ruokia en sitten muistanutkaan tai ehtinyt kuvata. 

Ruokapöydässä keskusteltiin vilkkaasti ja vaikka välillä sivuttiin menneisyydessä tapahtuneita vaikeita ja ikäviäkin asioita, tunnelma oli iloinen, positiivinen, optimistinen. Ei puhuttu sairauksista eikä pikkuvaivoista, unohdettiin hetkeksi arkiset asiat ja kohottiin yhdessä arjen yläpuolelle.

Suomi 100 -juhlavuoden teemana on ollut yhdessä. Loistava teema, täytyy sanoa. Se on saanut ainakin minut miettimään ja ennen kaikkea toimimaan tavanomaisissa tilanteissa vähän toisin kuin ennen. Olen entistä tietoisemmin yrittänyt ottaa kanssaihmiset huomioon, katsoa ympärilleni ja avata suuni ystävällisessä mielessä ventovieraidenkin kanssa. Juhlaviikolla teema tuntui vain kirkastuvan ja johti moniin mukaviin ja avartaviin kohtaamisiin erilaisissa tilanteissa. Kahvilassa ei tarvitse istua yksin tuppisuuna ja bussissakin voi vaihtaa muutaman sanan vierustoverin kanssa. Ja aina lähtee jotain uutta itämään!

Eilisillan juhla Keskustorilla oli myös monella tapaa sykähdyttävä. Ainakin 30 000 ihmistä yhdessä hymyillen ja tehden kohteliaasti tungoksessa tilaa  "omiensa luokse" pyrkiville. Hyvä me! Ei tuuppimista, ei negatiivisia kommentteja, ei ikäviä ilmeitä. Eläköön! -huudot tuntuivat tulevan sydämestä ja yhteinen Maamme-laulu kiiri kauas.

Tampereen Keskustorilla ei ole koskaan ollut näin paljon ihmisiä. Oli hienoa olla mukana!

On hyvä olla suomalainen nyt. Sukulaiset kokivat kiitollisuutta koulutuksesta, turvallisuuden tunteesta ja perheestä. Itselleni noiden edellä mainittujen asioiden lisäksi on tärkeää kieli. Suomen kaunis, rikas, ihana kieli, joka kirkastaa ajatukset ja nostaa tunteet pintaan, kieli jota ilman en olisi minä. Oi sitä tunnetta, jonka Petra Karjalaisen tulkitsema Tove Janssonin Syyslaulu eilen Keskustorilla synnytti! Siinä oli muistot, elämän rikkaus, rakkaus. Ihan kaikki. Ja sen sai tuntea turvallisesti, ympärillään tuhannet kokevat ja tuntevat tamperelaiset.

Lopuksi vähän, ei huumoria Matti Pitkon tapaan, vaan soraääniä. Kaiken tämän iloisen ja positiivisen juhlinnan keskellä on hyvä muistaa, että ihan kaikilla eivät asiat ole yhtä hyvin.

Yksi viikon aikana käymistäni keskusteluista ventovieraiden kanssa oli erityisen mieleenpainuva. Viidennen luokan opettaja kertoi pitkäaikaisesta opettajanurastaan ja sen muuttumisesta viime vuosina. Hänen luokkansa lapsilla on huolia. Kahdenkymmenviiden oppilaan luokassa on vain viisi ehjää perhettä. Rikkinäisten kotien lapset työllistävät opettajaakin paljon. Hän etsii välillä lapsille koulusta lämmintä vaatetta, käy ostamassa jo kolmannen uuden penaalin kadonneen tilalle, kuuntelee lasten murheita. Onneksi heillä on opettaja, joka välittää. Toivottavasti opettajayhteisö huolehtii myös opettajan jaksamisesta.

Juhlavalmisteluja

Nyt saa juhlia, kerrankin oikein luvan kanssa! Alkuun ihan huvitti, että valtiovallan pitää kehottaa suomalaisia juhlimaan ja opettaa oikeita juhlimismuotoja: "Kahvita, liputa, valaise", ja ennen kaikkea kehottaa juhlimaan yhdessä. Nyt kun juhla on jo ihan ovella, pieni ohjailu ei häiritse ollenkaan. Itsenäisyyspäivän vietto on Suomessa aina ollut hyvin perinteikästä ja jopa jäykän virallista. Jospa siihen nyt tulisi raikkaita uusia tuulia.

Ensimmäisellä tutustumisretkellä uusissa maisemissa, oppaana viisivuotias pojanpoika. Lauantaina Toppelundin rannassa Espoossa oli näin mykistävän kaunista.

Meilläkin on tarkoitus juhlia. Tai itse asiassa Mies on jo juhlimassa, kakkukahveilla entisellä työpaikallaan. Yhdessä on valmisteltu huomista juhlapäivää sunnuntai-illasta asti.

Hetki piti vetää henkeä kotisohvalla Espoon pikkulapsiperheviikonlopun jälkeen, mutta sitten on paahdettu täysillä. Sunnuntaina mallailtiin istumapaikkoja ruokapöytään yhdeksälle hengelle ja todettiin, että ahdasta tulee, mutta ei kuitenkaan haeta terassin pöytää ulkoa avuksi vaan yritetään selvitä normaalikalustuksella. Astiat ja liinat käytiin läpi, eikä kattauksestakaan tule aivan täydellistä, lasit pitää koota kahdesta erilaisesta sarjasta, mutta juhlamieleen sen ei kuitenkaan anneta vaikuttaa.

Aallonmurtaja, jota pitkin rohkean, mitään pelkäämättömän viisivuotiaan pikkupojan pitää ehdottomasti päästä kulkemaan, vaikka mummo vähän estelee. Onneksi mukana on pappa!

Tärkeintä juhlassa on tietysti se juhlamieli. Sitäkin voi valmistella, totesin eilen, kun hain itsenäisyyspäivään sopivaa taustamusikkiia. Vanhat cd:t Kauas pilvet karkaavat ja Nova nostivat melkeinpä isänmaallisten tunteiden hyökyaallon. Ensimmäinen on kaksoisalbumi suomalaista elokuvamusiikkia vuosilta 1962-1997, jälkimmäinen Rajaton-yhtyeen perinteistä laululyriikkaa, mm. Kantelettaren, Leinon ja Mustapään tekstejä a cappella -tulkintoina, vuodelta 2000. Eivät ne sovi taustamusiikiksi, totesin, niitä pitää oikeasti kuunnella, mutta eilisen illan tunnelmasta ne tekivät täydellisen.

Koti alkaa siis olla kunnossa, kauppareissut on tehty ja juhlamieli viritetty. Illalla tehdään huomisen jälkiruoka ja katetaan juhlapöytä valmiiksi, aamulla keskitytään ruokiin. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanoo suomalainen kansanviisaus. Ei muuta kuin nautitaan joka hetkestä!

Mitenkähän Kirsti Paakkanen juhlii itsenäisyyspäivää? Kuvassa keskellä on Paakkasen Espoon-koti, samaisissa aallonmurtajamaisemissa.  Marimekon pelastajalle, rohkealle visionäärille, suo mielellään tällaisen maiseman ja hulppean talon. Itsenäisyyspäivänä ei edes kadehdita!

Kansallispuvussa

Siinä se taas roikkuu vaatepuussa, tai tarkemmin kahdessa. Vaatekaapin aarre, jolla oli kunnia päästä tänään esiintymään pitkästä aikaa yleisölle. Edellisestä kerrasta taitaa olla yli kymmenen vuotta, muistaakseni edellisen kerran käytin pukua äidin 90-vuotissyntymäpäivillä. Silti puku ei tuntunut vanhentuneen päivääkään. Kankaat olivat edelleen korkealaatuisia, ja puvun malli piilotti ystävällisesti vuosien aikana kertyneet kilot.

Tämä on Suomussalmi-puku. Siihen kuuluu vielä pitsillä koristeltu tykkimyssykin, jonka ehdin jo pakata pois. Tässä iässä kansallispukuun tuntuu jo mukavalta pukeutua, nuorempana vähän vierastin asua - ainakin sitä myssyä.

Kansallispuku tuntuu todellakin aina jollakin tavalla esiintymisasulta. Aina kun se on päällä, syntyy keskustelua puvun historiasta ja materiaaleista. Pukua hypistellään ja ihaillaan sen monia yksityiskohtia. Kansallispuku huomataan.

Tänään puin puvun ylleni juhlistaakseni opetusryhmässä Suomen sataa itsenäistä vuotta. Viikko etuajassa, toki, mutta ensi viikolla meillä ei ole opetusta, kukin juhlii itsenäisyyspäivänä omalla tavallaan. Tänään puhuimme kunkin kielitaidon mukaan Suomesta ja suomalaisten juhlatavoista (ja presidenttiparin tulevasta vauvasta!). Lauloimme Maamme-laulun ja pitempään mukana olleille tutuksi tulleen laulun Sininen ja valkoinen, josta on olemassa kauniisti kuvitettu karaokeversiokin.

Kerroin lyhyesti omasta asustani, jonka kaikki varmaan ymmärsivät olevan perinteinen vaate. Kerroin, että se on käsityötä, äitini tekemä. Senkin kerroin, että äitikin olisi tänä vuonna satavuotias, jos vielä eläisi. Pukua ihasteltiin, aika moni halusi ottaa kuvan minusta (eli siis puvusta) tai halusi tulla kuvatuksi kanssani. Tuntui hyvältä, kun pukuni sai pitkästä aikaa kunnolla huomiota.

Jostain syystä minulla on kaksi taskua. Pukuun kuuluu siis vain yksi. Hamekangas on niin kaunis!

Kansallispuku on asu, jota ei hylätä hetken mielijohteesta eikä laiteta kiertoon, vaikka käyttöä sille ei juuri olisikaan. Käsitöitä harrastavat ymmärtävät, millainen määrä taitoa ja tunteja puvun tekemiseen tarvitaan. Rahallista arviota on vaikea tehdä, eikä se ole olennaistakaan, tärkeämpiä ovat pukuun liittyvät tunteet ja muistot.

Kansallispuku kestää aikaa. Mutta kuinka kauan? En todellakaan tiedä, mitä puvulleni tapahtuu sitten joskus. Epäilen, että Tytär, moderni maailmankansalainen, pakkaisi matkalaukkkuunsa tällaisen perinneasun, ja Miniällä taas ei ehkä ole riittävän vahvoja siteitä puvun kotipaikkakunnalle. Olen mielelläni väärässä. Mutta jos olettamukseni toteutuvat, olisi mukavaa, jos puku päätyisi kuitenkin arvokkaaseen käyttöön eikä sitä kiikutettaisi heti Pelastusarmeijan kirpputorille.

Nyt vien puvun vielä hetkeksi tuulettumaan parvekeelle ja odotan, että paidanhelman rypyt oikenevat, ennen kuin pakkaan sen taas pukupussiin odottamaan seuraavaa sopivaa juhlatilaisuutta. Ehkä sellainen vielä tulee. Ehkä siihen ei mene kymmentäkään vuotta.


P.S. Suositut tekstit ovat nyt Bloggerin tilastoja viimeisen vuoden ajalta.

Beaujolais nouveau -ilta ja muita keinoja

Marraskuisen pimeyden keskelle on melkein pakko keksiä viihdykettä. Varsinkin mökillä, jossa oikeasti pimeys ympäröi joka puolelta jo ennen viittä.

Tänään on viihdytetty itseämme ranskalaisviinin juhlalla. Edelliskerrasta beaujolais nouveaun parissa on jo aikaa, ehkä useampi vuosikymmen. Ihan tarkasti ei pystytty historiaa tältä osin muistamaan, mutta vahvasti on sellainen tunne, että trendien mukana on joskus kuljettu. Sittemmin syksyinen muotiaalto on ollut laskeva, ja varmaan moni muukin on hypännyt kyydistä meidän kanssa, ainakin Alkon myyjä muisteli kaiholla vanhoja myyntilukuja.

Eilen matkalla mökille autoradio muistutti Ranskassa odotetusta uuden viinin juhlasta ja onneksi muistutti: meilläkin oli siis aihetta juhlaan! Nyt oli mukava pitkästä aikaa muistaa menneitäkin ja yllättäen innostua tulevastakin. Viinissä on voimaa, kevyessäkin! Toimii todistetusti Keski-Suomessakin, vaikka edelleen elää unelma (ihan pieni sellainen ) olla läsnä paikan päällä, kun uusi viinisato korkataan.

Kevyt, keskitanniininen, karpaloinen, hapankirsikkainen, hennon karhunvatukkainen, kevyen mausteinen. Jääkaappikylmänä, ei kannata varastoida vaan nauttia heti, mielellään ainakin jonkinlaisen purtavan kera.

Paras tapa viettää marraskuista iltaa on tavata ihmisiä. Sitä mekin olemme yrittäneet Espanjan-matkan jälkeen tehdä. Keskiviikkona olimme ystävien luona yökylässä Jyväskylässä, tänään iltapäiväkahveilla mökkinaapureilla. Vertaiskokemuksia tässä iässä elämisestä on niin hyvä jakaa!

Jyväskylässä päästiin vielä bonuksena Jyväskylä Sinfonian konserttiin, joka oli monella tapaa erinomaisen mielenkiintoinen kokemus. Keskisuomalaiset juhlivat Suomi 100 -vuotta eri tavalla kuin tamperelaiset, ainakin sellainen tunne tuli. Hieman hämmentävää oli kuunnella Jarkko Martikaisen sanoitusta Suomalaisen sinfonian tilausteokseen. Nykyinen laululyriikkaa vs. kansanrunous ainakin tämän perusteella päätyy kansanrunouden voittoon.

Tällä tavalla ohjelmoituna marraskuu sujuu ilman mainittavia ahdistuskokemuksia.

Jyväskylässä konserttiyleisön oli toivottu pukeutuvan kansallispukuun ja aika moni oli noudattanut toivetta.

Aurinkotankkausta

Marraskuun kalpea aurinko lymyilee ohuen pilviverhon takana. Hetkeksi se valaisee tamperelaisen kostean puistomaiseman sunnuntai-iltapäivän lenkkeilijöiden iloksi. Lauantaina sama aurinko paistoi kirkkaansiniseltä taivaalta ja helli paljaita käsivarsiani. Aamupäivän lenkillä merituuli vilvoitti mukavasti, ja suomalainen matkailija saattoi todeta sään olevan juuri sopiva: ei liian kuuma, eikä missään nimessä kylmä.

Lauantaina lenkkipolku oli vähän erilainen kuin kotona.

Espanjan-loma tarjosi sitä mitä haettiinkin, eli aurinkoa, aurinkoa, aurinkoa. Auringon mukana tuli hurjasti lisää energiaa ja innostusta tehdä muutakin kuin kääntää kasvonsa auringon suuntaan ja lekotella. Viikon aikana käveltiin kahden-kolmen normaaliviikon kilometrit, pelattiin kolme täyttä kierrosta golfia, tutustuttiin Malagan nähtävyyksiin, matkustettiin junalla päiväksi Rondoon, tavattiin mielenkiintoisia ihmisiä ja syötiin ja nukuttiin hyvin. Kaikki pitkälti auringon ansiosta!

En ole aikoihin herännyt niin onnellisena kuin ensimmäisenä aamuna Malagassa. Kaupunki oli imaissut tunnelmaansa edellisen iltapäivän ja illan aikana, kun herkuttelimme kaikenlaisilla pikkuasioilla lentomatkan jälkeen. Sama onnen tunne kantoi koko pitkän sunnuntaipäivän, kun kiersimme jalkaisin Malagan nähtävyyksiä. Miten viehättävä ja kaunis kaupunki Malaga onkaan!

Sunnuntaisin kaupat eivät ole auki, mutta silti ihmisiä riitti kaduilla ja puistoissa. Hienoin elämys oli tietysti kipuaminen Gibralfaro-linnakkeelle, jota edellisellä Malaga-käynnillä oli ihailtu vain avokattobussin yläkerrasta. Omin jaloin kulkeminen kannattaa aina! Matkalla voi pysähtyä ihastelemaan maisemia tai vaikkapa kuuntelemaan levähdyspaikoilla esiintyvien soittajien musisointia. Linnakkeelta avautuu kaupunki koko komeudessaan ja menneistäkin tapahtumista saa aavistuksen muureilla kierrellessään.

Kitaramusiikkia matkamiesten ratoksi.

Näköalat ovat huikeat!

Täällä vartioin nyt minä, ja olen tottunut poseeraamaan!

Iltaisin vanhan kaupungin kujat täyttyvät ihmisistä; ravintolat houkuttelevat, ja arkena myös kaupat, jotka ovat avoinna kymmeneen asti. Voisiko Malagasta tulla suomalaisille uusi Tallinna? Ainakin kaupungista tuntuu löytyvän jokaiselle jotakin: historiaa, museoita, viehättäviä pikkuputiikkeja, isoja kauppakeskuksia (ainakin yksi), ravintoloita ja kahviloita. Ja kesäaikaan myös rantaelämää, vaikka kyllä marraskuun aurinkokin hemmottelee suomalaista ihanasti.

Aurinkorannikolla kulkeva juna, jolla pääsee kätevästi ja edullisesti rannikon kaupunkeihin, on tullut jo tutuksi. Yhtä mukava, turvallinen ja halpa oli juna, jolla matkustimme päiväksi sisämaahan, korkealle Serrania de Rondan vuoristoon rakennettuun Rondan kaupunkiin, joka on Euroopan vanhimpia kaupunkeja. Siellä tunsi oikeastaan ensimmäisen kerran olevansa turisti muiden samanlaisten joukossa. Mutta kyllä matka silti kannatti, jo junamatka tarjosi huikeita näkymiä, puhumattakaan itse kaupungista ja sen kuuluisasta El Tajo -rotkosta.

Junalla pääsee kerran päivässä Malagasta Rondaan ja takaisin. Junamatka kestää kaksi tuntia ja matkalla kannattaa pitää silmät auki. Ohi vilahtavat vuoristomaisemat melkein salpaavat hengityksen. Ja ikinä en ole nähnyt niin paljon oliivitarhoja.

Puente Nuevo -silta on Rondan tunnetuin nähtävyys. Ja löytyy kaupungista myös 1700-luvulta peräisin oleva härkätaisteluareena.

Ehkä rotkon partaallakin tottuisi asumaan...

Hemingway ja moni muu taiteilija on viehättynyt Rondasta. Täytyy kaivaa Kenelle kellot soivat esille ja palauttaa mieleen Espanjan sisällissodan tapahtumat. "Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään..."

1800-luvun romantikoille Ronda oli jonkinlainen alkukantainen paratiisi ja "pyhiinvaellusten" kohde. Ymmärrän heitä!

Golfkierroksista vain sen verran, että liikunnan lisäksi ne tekivät hyvää itsetunnolle. Meillä oli mukavaa peliseuraa (englantilainen Carol tykkää myös Emmerdalesta, suomalaista designia ihailevilla norjalaisilla Torilla ja Torhildilla oli kiinnostavaa kerrottavaa Norjasta ja mökillä suomalainen sauna). Oli hauskaa kokeilla pitkästä aikaa ruotsin kielen taitoa ja todeta tulevansa ymmärretyksi. Ennen kaikkea itsetunto parani suhteessa omiin pelitaitoihin, kun huomasi miten hyvin peli kulki. On se niin erilaista pelata, kun pallo rullii ja jalat pysyvät kuivina!

Kaiken kaikkiaan siis monipuolinen ja oikein hyvä lomaviikko. Jopa niin hyvä, että aloimme suunnitella pidempää oleskelua Espanjan auringossa. Uudet norjalaiset tuttavatkin olivat jo vuosia viettäneet syksynsä Aurinkorannikolla. Täytyyköhän perua aiemmat puheensa ja suostua tekemään samanlainen ratkaisu? Mutta ei ehkä kuitenkaan suomalaisyhteisöön Fuengirolassa vaan kansainvälisempään ympäristöön. Huomasimme nytkin suorastaan välttelevämme suomalaisia. Jos jossain kuului suomen kieltä, me emme avanneet suutamme. (Kummallinen reaktio, jota täytyy joskus pohtia.)

Malagan kauppahalliin on päätynyt oliivi poikineen.

Alkaakohan nyt espanjan kielen opiskelu, jotta lohikäärmehedelmät ja muut eksoottiset herkut eivät seuraavalla kerralla jää kaupan hyllylle?

PS. Jospa vielä Tampeelta saataisiin lentoyhteys Malagaan, niin kulkeminen nopeutuisi ja helpottuisi.

Matkavalmisteluja

On vaikea uskoa, että parin päivän päästä ulkona on yli kaksikymmentä astetta lämpimämpää kuin nyt ja että aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta (tosin tänään nähtiin Tampereellakin hetkellinen aurinkoilmiö). Meillä ei ole ollut tapana matkustaa marraskuussa Helsinkiä etelämmäksi, mutta nyt siihen tulee muutos, ehkä pysyvästi. Mikä olisi parempi aika lähteä hakemaan auringosta energiaa loppuvuodeksi kuin marraskuun harmaiksi ja hämäriksi kääntyvät päivät.

Booking.com on pitänyt huolen siitä, että hotellihuoneet ovat valmiina ja että myös muistan matkan lähestyvän. Tällaista huolenpitoa asiakkaasta olisi kaivattu silloinkin, vuosia sitten, kun unohdimme ostaneemme lennot Amsterdamiin joulun jälkeen ja olimme yli kuudensadan kilometrin päässä lentokentältä, kun muistutus matkasta muutama tunti ennen lähtöä tuli. Se matka jäi tekemättä, enkä vieläkään ole päässyt Amsterdamiin.

Mutta nyt siis mennään etelämmäksi, sinne missä aurinko vielä paistaa. Helmikuinen viikko Malagan seudulla jätti tunteen, että tänne voisi toistekin tulla, ja siispä mennään uudelleen. Ihan outoa käytöstä tämäkin, että kaksi kertaa vuodessa samaan paikkaan! Yleensä reissaamme periaatteella maailmassa on paljon näkemisen arvoisia paikkoja ja haluamme kokea jotain uutta. Mutta nyt tuntuu siltä, että jo pelkkä aurinko riittää.

Eikä Malagaa parissa hätäisessä päivässä loppuun kuluteta. Paljon jäi keväällä näkemättä ja kokematta. Toisaalta nyt on helpompi suunnistaa juuri niihin kivoihin kohteisiin, kun pohjatyö on tehty. Ehkä nyt osaamme lukea ruokalistojakin!

Sääennusteet ovat niin lupaavia, että on pakattava mukaan kesävaatteita. Joita ei oikeastaan ole kuin ikivanhoja, kun viime kesänä ei ollut kesää. Golfvaatteet onneksi pelastavat, niitä on kesäkeleihinkin olemassa. Tarkoitus on siis pelatakin.

Osana matkavalmisteluja suoritettiin tänään "kansalaisvelvollisuus" ja käytiin katsomassa uusi Tuntematon sotilas. Arvosteluja voi lukea mistä tahansa mediasta, en nyt lähde siihen. Vastaanotto on ollut aika ristiriitaista, mutta me olimme yksimielisiä. Neljä tähteä molemmilta.

Tuntemattomasta sotilaasta tuntuu kaikilla olevan mielipide, vaikka elokuvaa ei olisi nähtykään. 

PS. Oltiinpa nytkin missata lento! Onneksi Mies rupesi tarkistamaan lentoaikoja ja huomasi, että meno onkin aamulla eikä iltapäivällä, niin kuin olemme kaikille mainostaneet. Huh!

Yllättikö talvi?

Vastaan otsikon kysymykseen heti: ei ja kyllä. Siinä mielessä ei, että sääennusteissa varoiteltiin lumimyräkästä hyvissä ajoin ja riittävän usein. Aina ei ennusteisiin kuitenkaan ole ollut luottamista, ja myönnän olleeni aika epäluuloinen vielä maanantai-iltana. Siksipä pitikin hieraista silmiä kaksikin kertaa eilen aamulla, kun paksu lumivaippa oli peittänyt maan, pensaat ja puut. Oli ihan joulumaisema!

Meidän terassi lokakuussa 2017. Mikähän on tilanne jouluna?

Mies oli uskonut sääennusteita ja jonottanut tunnin renkaidenvaihtoon maanantai-iltapäivänä. Päästiin siis tiistaina omalla autolla liikkeelle, salille, kauppaan, kirjastoonkin. Kaikkia teitä ei ollut vielä aurattu ja jalankulkijoiden reitit näyttivät aika hankalilta.

Tänään oli jo saatu kaikki tiet kuntoon ja lenkillä oli helppo askeltaa. Varsinkin kun oli nastakengät jalassa, ilman niitä olisi liukastuminen ollut varmaa. Siis kaikki talvivarusteet on pitänyt kaivaa esille jo lokakuussa! Onkohan ennätys?

Kaikkia talventuloja en muista, mutta pari vuotta sitten kirjoitin blogissa ensilumen päivästä, joka silloin oli marraskuun loppupuolella. Sitäkään en olisi muistanut, ellei joku lukija olisi kaivanut sen tekstin arkistojen kätköistä juuri tänään.

Hänen ja muiden kolmen vuoden aikana blogiani lukeneiden takia vaihdan tänään kuukauden luetuimpien blogitekstien tilalle kaikkien aikojen luetuimmat. Tilasto on Bloggerin tekemä ja hieman epäilyttävä. Nimittäin joukkoon ei ole päässyt esimerkiksi Aarrekartta toimii -postaus, jota on kuitenkin näköjään luettu enemmän kuin vaikka Mökkiastioita. En tiedä, miten Blogger tilastoja tekee.

Joka tapauksessa hauskaa oli huomata, että tämän päivän lumiaiheeseen liittyen toiseksi luetuimmaksi tekstiksi on noussut Lumikuvia Amerikasta, joka kertoo miten amerikkalaiset reagoivat yllättävään lumentuloon. Vähän eri tavalla kuin me, vai?

Facebook on selittävä tekijä niin edellä mainitun kuin molempien Mori-tekstienkin kohdalla. Niiden lukijoista on kiitettävä Tytärtä Amerikassa (silloin!) ja Moria Tampereella.

Puhdasta ja kaunista. Viimeiset lehdet värittävät valkeaa maisemaa hauskasti. 

Mutta lumesta vielä.

Ihan samalla tavalla kuin kaksi vuotta sitten, lumisade on saanut puuhastelemaan sisällä. Meillä on leivottu maustekakkua, juustopiirakkaa ja tulossa on vielä Tarte Tatinkin. Kaikkea ei syödä onneksi kaksin, vaan ystäväpariskunnan kanssa, joka on tulossa viinille ja iltapalalle. Sekin tuntuu niin sopivan tähän talven tuloon. Vietetään vähän niin kuin pikkujoulua, ilman glögiä tosin, niin pitkälle ei vielä lokakuussa mennä.

Tuntemattoman naiset

Mökkikirjaston uutuushyllystä löytyi yllättäen kirja, jonka olin halunnut lukea siitä asti, kun kuulin, että sellainen on tekeillä. Mikä onni, siellä se odotti valmiina tarjoamaan sadepäiville lukuelämyksiä! Olenkohan sen ensimmäinen lukija?

Parempaa aikaa ei voi teokseen tarttumiselle kuvitellakaan: Aku Louhimiehen versio Tuntemattomasta sotilaasta on tulossa ensi-iltaan viikonloppuna. Sen elokuvan haluan nähdä, ja kirja taustoittaa elokuvan kerrontaa ihan uudesta näkökulmasta. Nimittäin naisten. Naisten, jotka tekevät kotirintaman työt, lähettävät sotaan pojat, veljet, rakastetut; naisten, jotka odottavat ja vastaanottavat uutisia sotarintamalta, tai naisten, jotka ovat itse sodassa mukana. "Nainen on kirjassa pääosassa, kertojana, näkijänä ja kokijana", kuten Kirsi Piha luonnehtii teoksen esipuheessa.

Toinen tuntematon (WSOY 2017) on 22 suomalaisen nykykirjailijan novellikokoelma, jossa kerrotaan tarinoita, joita Tuntemattoman sotilaan naishahmojen taakse voisi kätkeytyä. Osa naisista esiintyy romaanissakin, osa on kirjailijoiden luomia henkilöhahmoja. Jokaisen novellin alussa on  Linnan teoksesta sitaatti, johon novellin voi kytkeä. Novellit voi lukea järjestyksessä tai vaikkapa aloittaen itseä eniten kiinnostavasta otsikosta tai romaanin henkilöstä. Minun lukemisjärjestykseni on kulkenut kirjailijapainotteisesti eikä oikein missään selkeässä järjestyksessä.

Aloitin Niina Revon (entisen oppilaani!) novellista Martta, jossa Vuorelan Martta-äiti lähettää poikansa Jaakon rintamalle: "Tiedän, että selviät. Pääsi on terävä ja ajatuksesi selkeä, olet sellainen poika, josta paha ei saa otetta." Kuluu muutama päivä ja yö, jolloin Martan sydän hakkaa rauhattomana. Ja sitten, Vuorelahan "lähti ensimmäisenä", tulee se mustapukuinen, pelätty pappisvieras, joka kulkee aika moneen muuhunkin taloon kirjan novelleissa. Martta sekoaa, ei tunne itseään, "hänen sydämeensä on repeytynyt lapsen mentävä reikä", kunnes aika tekee tehtävänsä ja äiti kykenee hyvästelemään poikansa.

Novellia lukiessa voi elää jokaisen lapsensa maailmalle lähettäneen äidin tunteita. Niin käy monen muunkin kirjan novellin kohdalla, niihin voi samastua, vaikka ei olisi kokemusta sota-ajasta. Kaikkiin tarinoihin ei tarvitse liittää Tuntemattoman sotilaan viitekehystä, ne kuvaavat naisten kokemuksia ja tuntemuksia yleisemminkin. Mutta yhdessä Väinö Linnan romaanin kanssa ne nousevat toiselle tasolle.

Huikeita luonnekuvia syntyy esimerkiksi Riikka Pulkkisen novellissa Sinä nouset ylös, Mikko Kalajoen novellissa Sinun ikäisesi poika tai Laura Lähteenmäen novellissa Tummuva vihreys. Ainakin Tuomas Kyrö ja Hanna Weselius tuovat romaaninsa päähenkilöt nykyaikaan ja rikkovat perinteistä kerronnan kaavaa. Linnan humoristi Hietanen on löytänyt vertaisensa kertojan Urhon sisaresta Kertusta, joka on Tuula-Liina Variksen novellin Kyl Urho ain pärjää päähenkilö. Murteita käytetään muissakin novelleissa, mutta tässä ne ovat hersyvimmillään.

Kirja on vielä kesken, muutama novelli lukematta. Onneksi!

Tämä kuva ei liity mitenkään edellä kuvailtuun teokseen. Tällaista oli meidän mökkirannassa tänä aamuna, syksyn ensimmäisenä pakkasaamuna. 

Katoavaa kauneutta ja muita inspiraation lähteitä

Tämä outo vuosi - sään puolesta siis - alkaa kallistua lopuilleen. On tultu mökille tekemään syystöitä: keräämään omenia, haravoimaan lehtiä, siistimään kukkapenkkejä, kääntämään vene. Sisällä on huumaava omenantuoksu, kun jo toinen iso kattilallinen omenasosetta on valmistumassa ja uunissa kypsyy klassinen omena-kaurapaistos iltapäivän herkuksi.

Omenapuu on pudottanut hedelmänsä ja lehtensä. Töihin siis!

Korillisessa omenoita on aika iso työ...

... mutta kun on Mies ja kone, kori on äkkiä tyhjä.

Hiljaisuus on melkein käsin kosketeltavaa, samoin kuin pimeys eilen ulkona, kun vietettiin tämän reissun ensimmäistä iltaa mökillä. Eilen tyydyttiin maistelemaan paikallisen Alkon myyjän suosittelemaa uutuussiideriä ja nauttimaan takkatulen räiskeestä (kuusihalot paukkuvat aika iloisesti), tänään täytyy mennä katsastamaan tähtitaivas, kun ilta pimenee.

Piha näyttää tänä syksynä ihan erilaiselta kuin viime vuonna näihin aikoihin. Silloin tein vielä mökiltä lähtiessä hehkuvan kukkakimpun pihan kukista, nyt kukkien värit ovat jo haalistuneet ja suurin osa on jo matkalla maaksi. Lämpömittari nousee nipin napin plussan puolelle, ja ulkona työskennellessä paleltuvat ensin sormet, sitten varpaat.

Työn lomassa on pysähdyttävä hengittämään maisemaa.

Työ etenee hitaasti, kun välillä on palattava sisälle lämmittelemään. Mutta mikäpä kiire tässä! Mitäänhän ei ole varsinaisesti pakko tehdä, kaikki tekemättömät työt löytyvät kyllä keväällä.

Ihmisen mieli tarvitsee kuitenkin tällaisiakin siirtymäriittejä. Kun sato on korjattu ja puutarhasta poistettu silmää häiritsevät yksityiskohdat, on talvella lupa tulla.

Kuunliljat ovat kaatuneet näin kauniiksi matoksi. Raaskiiko niihin koskea?

Osaisiko Jillian auttaa?

Jatkuva sade alkaa jo ahdistaa. Poikkeuksellisen kaunis ruskakaan ei nostata mielialaa kuin hetkeksi, kun värikästä maisemaa saa ihailla enimmäkseen ikkunoista. Ja kun tuijottelee samoja huoneita päivät (ja illat) pitkät, alkaa tuntua siltä, että näitä tiloja on ihan pakko jotenkin uudistaa.

Tai sitten muutoksen tarve tulee siitä, että olen katsellut pitkästyksissäni kanadalaista Remppa vai muutto -ohjelmaa, jossa tehdään lähes joka päivä huikeita muodonmuutoksia kanadalaisten miljoonakoteihin. Remonttia ne todellakin näyttävät kaipaavan, niin paljon, että ohjelman alussa katsojakin on valmis suosittelemaan asukkaille muuttoa. Mutta useimmiten muutos on niin onnistunut, että muutto toiseen kotiin ei omistajia enää houkuttele.

Voi kun joku tulisi ja tekisi meille samanlaisen ihmeen kuin Jillian tiimeineen telkkarissa! Tietysti joku tamperelainen Jillian tulisikin, jos oltaisiin valmiita budjetoimaan joku tähtitieteellinen summa ja ennen kaikkea oltaisiin valmiita luopumaan jostakin. Siinä ne ongelman ytimet tulivatkin. Miten vaikea onkaan päättää, paljonko olen valmis muutokseen satsaamaan, mikä on olennaista ja minkä voisin surutta (ei kai?) lähettää vaikka kiertoon!

"Kaksi puoltani taistelevat melkein päivittäin. Toinen pitää kynsin hampain kiinni vanhasta, kodista, tavoista ja tavaroista. Toinen haluaa uusiutua, muuttua ja kokea olevansa ajassa mukana. Sitten kun toisen puolen tarpeet käyvät pakottaviksi, on ihan pakko toimia." Näin kirjoitin blogissa suunnilleen kaksi vuotta sitten. Jokohan nyt vihdoin olisi aika tehdä jotain? 

Ehkä joku ulkopuolinen, siis Jillian, olisi parempi henkilö tekemään vaikeat ratkaisut puolestani.

Oikeastaan en koe enää niin, että kyse on niinkään halusta olla ajassa mukana. Haluaisin vain kauniin, selkeän, toimivan, viihtyisän kodin. Meidän kodissa saa edelleen olla kirjahyllyjä, vaikkei niitä nykykodeissa enää näytetä suosivan. Meillä tarvitaan majoitustilaa vieraille. Pikkupoikien leikkejä en halua estellä: sohvasta saa tehdä temppuradan, sohvapöytä on varattu lautapeleille koko vierailun ajan ja pikkulegot voi levittää työhuoneen lattialle, josta ne viikonlopun aikana valuvat alakertaan ja kaikkein pienimpiä paloja etsitään sohvan alta ennen imurointia. 

Ihmeen kauan olen saanut pidettyä itseni aisoissa enkä ole päästänyt mielialaa synkistymään. Vaihdos mökkimaisemaan auttaa useimmiten, ainakin vähäksi aikaa. Mutta tällaiset sadekelit eivät kyllä auta näkemään kotia parhaassa mahdollisessa valossa.

Näistä Valentinon puvuista olisin kyllä osannut valita mieleisen. Ehkä.

Kävin sunnuntaina Milavidassa katsomassa Valentinon Fantastico!-näyttelyn ja ihmettelemässä myös von Nottbeckien, tamperelaisten kosmopoliittien, ylellistä elämää. Jotkut ovat osanneet elää juuri niin kuin halusivat...

Lokakuussa

Ikään liittyvä ilmiö tämäkin: Aamulehden mietelauseet tulee nykyisin luettua.

Lokakuun kolmas on meidän perheen kalenterissa merkkipäivä. Oli vuosia, jolloin oli tapana järjestää juhlat tai ainakin leipoa kakku kyseisen päivän sankarin kunniaksi. Nyt täytyi vain tyytyä soittamaan facetime-puhelu. Kortti on toki lähetetty muutama viikko sitten, mutta perille se ei ole kuulemma vielä löytänyt. Mitään korttia arvokkaampaa ei niin epävarman postilaitoksen kuljetettavaksi edes uskalla lähettää. Täytyy vain toivoa, että ajatukset välittyvät sinne asti!

Lokakuun kolmannen juhlien jälkeen on aina - ainakin minulla - alkanut varsinainen laskeutuminen syksyyn, talvea kohti. Lokakuun kolmannen päivän jälkeen olen antanut itselleni luvan hellittää. Oli hauskaa, kun juuri samana päivänä oli Aamulehden mietelauseeksi valittu mielentilaani niin hyvin sopiva teksti.

Osmo Rauhalan teosten värimaailma, jota käytiin viime viikolla ihailemassa Helsingissä tuntuu sopivan tähän syksyiseen maisemaan ja mielentilaan.

Nyt kun ei ole virallisesti pakko tehdä mitään (paitsi aika sitouttavaa vapaaehtoistyötä, jota teen mielelläni, en pakosta), mieli ja sen myötä elämäkin tuntuvat hidastuvan. Varsinkin verkkaiset aamut (joita ei siis ole keskiviikkoisin eikä silloin, kun haluaa herätä katsomaan mielenkiintoisia uutuuselokuvia) tuntuvat erittäin nautinnollisilta.

Tällä viikolla näitä verkkaisia aamuja on ollut vasta yksi, eli tänään, mutta sitäkin enemmän olen nauttinut. Alkuviikon päivät menivät viikonlopun mummoilusta toipuessa, siivousurakassa, oppitunteihin valmistauessa ja maailmanmenoa kauhistellessa. Tänään ei tehdä muuta kuin eletään, hitaasti ja hengittäen syvään.

Tavanomainen aamujumppakin tuntui jotenkin erityiseltä, kun tiesi, ettei ollut kiire mihinkään, tänään kukaan ei odota minulta mitään (paitsi ehkä kirjapiiriläiset illalla, mutta siellä on hyvin ystävällismielistä porukkaa). Enkä siis itsekään tee itselleni kovin kummoisia tehtävälistoja.

Siispä keitettiin aamiaisen jälkeen erikoiskahvit Pojan tuomasta herkkukahvista, viitsin jopa lämmittää kahvimaidonkin. Lehteä lukiessa oli aikaa mietiskellä monenmoista.

Kaksi puhelinkeskustelua, toinen ystävän, toinen serkkuystävän kanssa, lämmittivät mieltä vielä kahviakin enemmän. Tällaiseen on ihana käyttää aikaa, keskellä päivää vielä!

Pyykkivuori tuli purettua vähän niin kuin vahingossa, kun se ei ollut mielen pakko tehdä -listalla. Samoin taitaa käydä blogin päivitykselle. Teksti syntyy vaivatta, kun en pakota itseäni vielä setvimään niitä mielen pohjalla muhivia aiheita poikien lukutaidosta tai maailman pahuudesta. Välillä on niin mukavaa kirjoittaa kevyesti.

Jos kaikki päivät olisivat näin leppoisia, eivät ne tietenkään maistuisi niin hyviltä. Siksipä on hyvä, että on se keskiviikon opetuspäivä kaikkine siihen liittyvine velvollisuuksineen. Siksi on hyvä, että on pikkupojat, jotka "vaativat" juoksemaan hippaa ja keittämään mannapuuroa. Siksi on hyvä, että on kirjapiirit, jotka velvoittavat lukemaan hyviä kirjoja ja keskustelemaan niistä. Pyykkiä, siivousta ja muita arjen rutiineja täytyy myös olla sopivasti.

Nyt lähdetään kuitenkin lenkille. Vaihteeksi lokakuun sää näyttäisi suosivan ulkoilijaa. Mutta marraskuu on tulossa. Mies tutkaileekin jo kolmatta päivää matkoja lämpimämpiin ja ennen kaikkea aurinkoisempiin paikkoihin. Eikä taida olla ainoa.

Mökille jäi viimeksi paljon sieniä metsään ja kaikki omenat puihin. Vieläköhän sieltä saa satoa parin viikon päästä?