Ei rahasta vaan rakkaudesta

Lähdin siis herättämään vanhaa taitoani henkiin. Ja yllätys, yllätys - se heräsi hetkessä ja oikeastaan tuntui nousevan korkeammalle kuin koskaan, suorastaan liitoon kohti yläilmoja.

Pari ensimmäistä työpäivää kuluivat jonkinlaisessa hurmiossa. Ystävällinen vastaanotto tuntui nostavan itsetunnon lähes pilviin: osaan vielä, minua kuunnellaan; rivien välistä tulkitsin että minusta pidetään, joku oli saattanut kaivatakin. Positiivista nuorta energiaa tuntui suorastaan vyöryvän joka puolelta, elämä oli pelkkää hymyä, halauksia ja kepeitä askeleita. Työnteko oli yhtä juhlaa, ja olin valmis suosittelemaan kaikille eläkeläisille satunnaisia sijaisuuksia entisellä työpaikalla.

Nyt kun on jo viides työpäivä takana, uutuuden viehätys on haihtunut ja työ alkaa tuntua enemmän työltä. Kolmen uuden salasanan takana olevat tietokoneohjelmat aukeavat hitaasti ja hankalasti, korvani alkavat tavoittaa valituksen ääniä sieltä täältä, kasvoja kutittaa, korvat menevät lukkoon ja huono ilma tuntuu hetkittäin laskeutuvan ylleni kuin raskas pilvi. Kuulen useita huolestuttavia sairauskertomuksia: jatkuvaa flunssaa ja tukkoista oloa, korvatulehduksia, iho- ja keuhkosairauksia, rytmihäiriöitä nuorillakin ihmisillä.

Entiset kollegat jaksavat kuitenkin yrittää ja hymyillä. Onneksi työpaikan hyvä henki ei ole kadonnut mihinkään. Olen osunut paikalle kaksi kertaa vuodessa järjestettävien nyyttäreiden aikaan, ja pitkä pöytä peittyy erilaisten suolaisten ja makeiden herkkujen alle.

Aamupäivällä herkkupöydässä riitti vielä maisteltavaa.

Kaiken kaikkiaan tästä työkokeilusta jää hyvä mieli ja väsynyt mutta onnellinen olo. Ansiomielessä kokemusta ei kannata kehuskella: verottaja vie yli 40 prosenttia. Muuten on ollut palkitsevaa huomata, etteivät vanhat taidot ole kadonneet kovin kauaksi ja kykenen edelleen ottamaan paikkani yleisönkin edessä.

Ehkä kevätpuolella uudelleen?