Svenska dagenin kunniaksi on ihan pakko muistella erästä tiettyä päivää. Oliko siinä jotain ruotsalaista, en tiedä, mutta ehdottomasti ei ainakaan mitään suomalaisille tyypillistä. Tai sitten kaikki Pohjoismaat olivat edustettuina parhaalla mahdollisella tavalla, niin että syntyi hieno skandinaavinen yhteys.
Olin tullut aamulla Turusta Helsinkiin, jäänyt Miehen kyydistä Kuusisaaressa ja päätynyt ensimmäistä kertaa elämässäni Didrichsenin museolle. En tiennyt museosta muuta kuin että siellä on sen kuuluisan Huuto-maalarin, norjalaisen Edvard Munchin näyttely (www.didrichsenmuseum.fi/fin/ajankohtaista.php).
Fiilistelin ensin ihanassa auringonpaisteessa museon laiturilla (oli muuten jo syyskuu, ei mikään kesä enää, mutta säässä ei ollut merkkiäkään syksystä), sitten ihastelin pullantuoksuista eteisaulaa ja kotoista tunnelmaa museon sisääntulossa (kotihan se onkin, kuten myöhemmin selvisi).
Museolle oli heti aamusta tullut muitakin, ja kesti hetken, ennen kuin ymmärsin ja osasin keskittyä itse näyttelyyn. Hienoja töitä, ihastelin paria ensimmäistä maalausta, ja pysähdyin vähän pidemmäksi aikaa salaperäisen näköistä naista esittävän muotokuvan eteen. "Haluatko tietää jotain tästä taulusta?" kysyi yhtäkkiä vieressäni seisova nainen, joka piteli käsissään paksua kirjaa. Rekisteröin nopeasti kirjan Munchin elämäkerraksi, ja päättelin naisen olevan jonkinlainen museo-opas, aika outo sellainen kylläkin, koska hänellä oli päällään ohut musta päällystakki eikä minkäänlaista nimikorttia tai muuta museo-oppaan tunnistetta. Vähän hämilläni vastasin myöntävästi.
Onneksi, sillä sain kuulla mielenkiintoisen tarinan taulun taustoista, enkä vain sen vaan muutaman muunkin taulun edessä pysähdyimme vaihtamaan vaikutelmia. Siinä vaiheessa olin jo tajunnut, ettei nainen ollutkaan mikään opas vaan samanlainen näyttelyvieras kuin minäkin.
Sulattelin vielä kokemuksia museon mustalla nahkasohvalla silmäillen sohvapöydällä olevia museon historiasta kertovia teoksia, kun samainen nainen seuralaisineen ilmaantui paikalle, istahti sohvalle ja aloimme jutella. Niin helposti ei tutustuminen vieraaseen ihmiseen ole ennen käynyt: puolessa tunnissa olimme kertoneet itsestämme asioita, joita harvoin kerrotaan vanhoillekaan ystäville. Nainen, "munkkiystävä", jonka nimen hän myöhemmin antoi itselleen, oli päivän risteilyllä Ruotsista, joka nykyisin on hänen kotimaansa.
Siitä kohtaamisesta alkoi sähköpostiystävyys. Kerromme kuulumisiamme, vertailemme elämänkokemuksiamme, päivitämme Ruotsi-Suomi-tietouttamme.
Nuorena ihmiset ehkä tutustuvat näin nopeasti ja yksinkertaisesti, mutta tässä iässä ja tässä maassa en ole tottunut sellaiseen. Parastahan elämässä ovat ihmiset, joiden kanssa syntyy aito kontakti. Tuon syyskuisen päivän ansiosta olen saanut elämääni valtavasti lisää sisältöä, ajatuksia ja tunnetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti