Anne Tyler, yksi lempikirjailijoistani, esittelee kirjansa Nooan kompassi (Otava 2010) päähenkilön, kuusikymmenvuotiaan Liam Pennywellin, kirjan ensimmäisellä sivulla liikuttavan humoristisesti. Liam on juuri menettänyt työpaikkansa poikakoulun opettajana ja joutuu nyt miettimään elämänsä jatkoa uudelleen.
"Tämä saattoi jopa olla merkki. Ehkä hän tarvitsi juuri tätä tuuppaisua siirtyäkseen seuraavaan vaiheeseen - viimeiseen, yhteenvetovaiheeseen. Siihen, jossa istutaan keinutuolissa ja mietitään, mikä oli loppujen lopuksi ollut kaiken tarkoitus." Liam yrittää ajatella positiivisesti ja kääntää heikohkon rahatilanteensa - "säällinen summa pankkitilillä ja lupaus eläkkeestä" - haasteeksi. Hän suorastaan innostuu säästämisestä ja elämänsä yksinkertaistamisesta: muuttaa pienempään asuntoon vähemmän arvostetulle asuinalueelle, luopuu ylimääräisistä tavaroista, jotka eivät uuteen kotiin mahtuisi, ja päättää edetä päivä kerrallaan. Miten hän tulevat päivänsä viettäisi, siitä hänellä ei ole vielä oikein ajatusta, hänhän on tottunut tekemään töitä kesälläkin.
Jotenkin samastuin lukiessani Liamiin, vaikka toki meidän tilanteessamme on ehkä enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä. Mutta Liamin tapaan minunkin on pitänyt miettiä uudelleen rahankäyttöäni ja päivieni kulumista. Lian on mies, minulla on puoliso toisin kuin Liamilla, emmekä me ole ainakaan vielä muuttaneet mihinkään (siitä on kyllä puhuttu, ja yhtä asuntoa käytiin jo katsomassakin!). Eläkerahoilla eläminen on kuitenkin toista kuin palkkatuloilla, ja elokuusta asti olen opettanut itseni kirjaamaan kaikki menoni, niin että opin pysymään budjetissa. Enää en ostele mielijohteesta uutta puseroa, en edes kukkakimppua, ja ruokamenotkin suunnitellaan paljon tarkemmin kuin ennen.
Alkuun säästäväisempi elämä tuntui jotenkin kiehtovaltakin, mutta täytyy kyllä tunnustaa että välillä se ottaa koville. Muistutan itseäni Jörn Donnerin mielipiteestä, että naisen ei tarvitse ainakaan kahteen (muistaakseni) vuoteen ostaa yhtään vaatekappaletta, vaatekaapista löytyy kyllä. Ja niinhän se on, mutta toisaalta on kyllä ikävä pukea ylleen päivästä toiseen niitä virttyneitä villapaitoja, jotka ehkä lämmittävät riittävästi, mutta masentavat mielen. Joka tapauksessa vietän aika usein Älä osta mitään -päivää, mutta ilman sen syvällisempää filosofiaa. Tekisikö se mieleni yleväksi, jos ajattelisin toimivani näin pelastaakseni maapallon?
Onneksi Liamin kohdalla ajatus uudesta alusta toimii, vaikka alkuun lukijankin on vähän vaikea uskoa siihen. Uudet ihmiset vetävät hänet takaisin elämään, niin että suunnitelma istuskelusta keinutuolissa päivät pitkät joutaa romukoppaan.
Minä kuitenkin etsiskelen keinutuolia, tosin vain käytettyä ja siis halpaa. Olen alkanut tutustua kirpputoreihin ja netin myyntisivustoihin. Ties mihin tämä uusi harrastus viekään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti