Elämälle kiitos

Myönnän, olen onnekas. Kaikki eivät voi itsekkäästi miettiä näin paljon omia tekemisiään tässäkään iässä.

Joku paahtaa vielä täysillä töissä työnantajan ehdoilla, järjestää aikataulunsa, luopuu omista tarpeistaan ja mielihaluistaan, kun kuuluu kutsu palaveriin vaikka toiselle puolelle maapalloa, opettelee uudet säännöt ja alati vaihtuvat järjestelmät. Joku hoitaa omien asioidensa lisäksi joko omien vanhempiensa tai muiden iäkkäiden sukulaisten asiat, joskus jopa ihmisetkin. Ja aika moni varmaan kantaa vielä huolta omista lapsistaankin, vaikka nämä olisivatkin aikuisia ja tavallaan omillaan.

Minä onnekas olen saanut nauttia kaikesta elämän tarjoamasta rikkaudesta kohtuudella. Ilo ja onni, huoli ja murhe tuntuvat ainakin tällä hetkellä asettuvan tasaisesti vaa´an molemmille puolille.

Työelämässä oli tietysti joskus omat hankaluutensa, kenelläpä ei, mutta viimeisinä kuukausina sekin tuntui tarjoavan vain käsittämättömän hienoja hetkiä.

Sitä pitkää ja välillä erittäin uuvuttanuttakin vaihetta, kun osallistuin äitini hoitoon, voin nyt jälkikäteen muistella kiitollisuudella ja jonkinlaisella ylpeydelläkin. Selvisin ruoka-ajoista, doseteista, jopa insuliinipiikeistä ja alusastioista – siis lähihoitajan tehtävistä ilman koulutusta!

Omilla lapsillakin on tietysti ollut omien elämiensä rakentamisessa monenlaisia tilanteita, joista äitikään ei aina selviä ahdistumatta. Nyt hekin tuntuvat elävän täysillä ja tyytyväisinä. Ja kaiken aikaa taustalla pitkä ja vakaa parisuhde, vaikka yhteistä suuntaa onkin pitänyt välillä tarkistaa.

Juuri tänään kaikki on siis niin hyvin. Saan miettiä omiani, osallistua lasten elämään sen verran kuin he haluavat, kuunnella ystävien kertomuksia erilaisista kohtaloista ja pysähtyä välillä ihailemaan maailman kauneutta. Syvästi tietoisena siitä, että harvan ihmisen asiat ovat näin hyvin ja ettei tällainen olotila minunkaan kohdallani ikuisesti jatku, ymmärrän olla kiitollinen. Tänään en valita mistään. Päälle unohtunut kahvinkeitinkään ei saa nyt mielialaani laskemaan!

On aika lähteä iltalenkille ja sitten saunan lämpöön.

 

Liikkeelle!

Tapahtumarikkaan ja toimeliaan viikon jälkeen käväisi kyllä mielessä, että sunnuntain voisi viettää sängyssä ja sohvalla löhöillen. Uusin Seppo Jokinen olisi sopivasti ei-niin-vaativaa seuraa, ja ehkä Mies keittäisi ainakin kahvit.

Mutta ei, kroppa huutaa: "Liikkeelle!" Kun on totuttanut itsensä siihen, että joka päivä pitää harrastaa jonkin sortin liikuntaa ainakin tunnin verran, niin välipäivät, joita välillä pakostakin tulee, kasaavat tarpeita seuraavalle päivälle enemmän. Eikä kyse ole todellakaan siitä, että olisi pakko liikkua, vaan siitä, että on kantapään (ja monen muunkin ruumiinosan) kautta oppinut, miten hyvää liikunta tekee.

Siis salille. Vähän harmittaa, kun siellä on poikkeuksellisen paljon väkeä, enkä pääsekään tekemään harjoitusta normaalissa järjestyksessä. Sitten käännän ajatuksen positiiviseksi ja päätän, että vaihteluhan virkistää. Aluksi takareisiä kiristää ja kädet tuntuvat oudon voimattomilta, mutta pikku hiljaa alkaa helpottaa. Hiki nousee pintaan, silmät aukeavat, pää kirkastuu.

Vietin eilen istuma-asennossa yhteensä noin 12 tuntia (melkein neljä tuntia junassa, viisi tuntia seminaarissa ja ainakin kolme tuntia ruokapöydässä - siis useampaan otteeseen,), mikä on nykyisten suositusten mukaan ehdottomasti kuolemaksi, ylittäähän se viidellä tunnilla sallitun rajan. Toisaalta ne 12 tuntia olivat henkisesti niin antoisia, että en aio ahdistua asiasta. Tutustuin paremmin neljään älykkääseen, hauskaan, sanavalmiiseen, rohkeaan ja aktiiviseen (sopivia adjektiiveja löytyisi vielä monta, mutta säästän ne myöhemmäksi) naiseen, jotka ovat löytäneet aikaa ja halua monenlaiseen vapaaehtoistoimintaan. Opin heiltä niin asennetta kuin asiaakin. Myös halu ja tarve liikkua yhdisti meitä.

Eikä seminaari-istuminenkaan hukkaan mennyt. Päässä liikkuu nyt hitusen selvempiä ajatuksia tulevaisuudesta, tekemisestä, mahdollisuuksista. Kotoa on vain lähdettävä liikkeelle ja ihmisten pariin!

Mummo = vanhus = seniori?

Eilen pääsin ensimmäistä kertaa osallistumaan eläkkeellä olevien vanhojen työkaverien tapaamiseen, seniorilounaalle. Oli mukava huomata, miten helppoa siihen joukkoon oli päästä mukaan, vaikka myönnänkin poteneeni jonkinlaista alkukankeutta ja olleeni alkuun ainakin mielessäni enemmän tarkkailijan roolissa.

Iloinen puheensorina alkoi välittömästi, kun ihmiset tapasivat toisensa. Näihin tapaamisiin oli selvästikin totuttu ja ihmiset jatkoivat juttua siitä, mihin olivat edellisellä kerralla jääneet. Perhekuulumisia ja matkakertomuksia vaihdettiin, fyysinen kunto ja sairaudetkin kiinnostivat. Itse vastailin useamman kerran samantapaisiin kysymyksiin: Miten aika on mennyt? Miltä nyt tuntuu? Ja niin kuin hyvissä juhlissa aina, aika tuntui loppuvan kesken. Vielä matkalla bussipysäkille käytiin syvälle luotaavaa keskustelua velvollisuuksista, oman mielen tarkkailusta ja uskalluksesta.

Vaikka lounaalla oltiinkin, ruoka ei mitenkään ollut pääosassa. Toki täydellä vatsalla on leppoisampaa jutella ja miellyttävä ravintolamiljöö luo tapaamiselle hyvät puitteet, mutta muuten oli kyllä ihan sama, mitä suuhunsa pisteli; tärkeintä olivat ihmiset. Ruokatilausta tehdessäni en vielä tajunnut tätä ja sorruin ylimitoittamaan nälkäni. Kahvia olisi kyllä kulunut useampikin kupillinen.

Tämä kuva ei liity eiliseen vaan on matkamuisto Australiasta, jossa melkein jokaisessa tienvarsikuppilassakin kahvi todellakin sekä maistui että näytti hyvältä. 

Tätä porukkaa kuunnellessa palautui mieleen muutama vuosi sitten julkisuudessa käyty keskustelu seniori-sanasta. Silloin jotkut kokivat sen turhaksi hienosteluksi, todellisen asiantilan hämärtämiseksi: eläkeläinen on eläkeläinen, mummo on mummo, vanhus on vanhus, mitä sitä kielellä kiertelemään.

Minulle sana seniori tarkoittaa aktiivista, vireää, monella tapaa elämässä kiinni olevaa ja osallistuvaa ihmistä, jonka elämän erottaa nuorempien elämästä vain yksi asia: enää ei ole ikänsä ansiosta pakko käydä palkkatöissä. Vapaaehtoista mielekästä tekemistä sen sijaan jokainen eilen tapaamistani senioreistakin tuntuu löytäneen. Joku hoitaa lapsenlapsia, toinen kasvattaa ja säilöö talven varalle juurekset ja marjat, joku kunnostaa huonekaluja, toinen  maalaa posliinia. Aika moni on aktiivisesti mukana järjestötoiminnassakin. Ja kaikki harrastavat kulttuuria: lukevat, käyvät teatterissa ja elokuvissa. Hyvistä elämyksistä annetaan vinkkejä toisille.

Kaikilla meillä on monta roolia. Vaikka olenkin eläkeläinen ja mummo (ja varmaan aika monen mielestä vanhuskin!), tässä joukossa olen ennen kaikkea seniori.


Ajatuksia senioreista mm.: www.kotus.fi/kotus-blogi/blogiarkisto/eero_voutilainen?5405_a   (Vanhus on ruma sana?), Merete Mazzarella; Matkalla puoleen hintaan,Tammi 2010, s. 142.



Luokkajuhlissa

Olin iltapäivällä aika ikävissä juhlissa, ja niistä on nyt vähän pakko purkaa tuntemuksia. Kyse oli ruotsalaisen elokuvaohjaaja Anna Odellin fiktiivisistä luokkajuhlista, joihin pääsee maksamalla elokuvalipun hinnan.

Kriitikot ovat kehuneet elokuvan omaperäistä rakennetta, fiktion ja dokumentin rajojen rikkomista ja ennakkoluulottomuutta. Tiesin elokuvasta aika paljon etukäteen, mutta sen herättämät tunteet pääsivät kuitenkin yllättämään.

Alkuosassa, jossa näyttelijät esittävät kuvitteellista luokkajuhlaa, liikkuu mielessä monenlaista. Olen itse ollut pari kertaa vastaavassa tilanteessa ja todennut, kuinka helposti aikuiset ihmiset taantuvat teineiksi. Samat valtasuhteet, samat höpsötykset, samat flirttailut kuin monta kymmentä vuotta nuorempina! Tavallaan on mukavaakin taas kuvitella edes hetken olevansa nuori, tavallaan se on kamalan raadollista, kun huomaa, että kaikki eivät taaskaan pääse juhlatunnelmaan mukaan. Toivottavasti kaikki edes on kutsuttu ja voivat itse tehdä päätöksen tullako paikalle vai ei.

Kun Anna pitää juhlissa puheensa eli kertoo, mitä mieltä hän on "luokkahengestä" ja miten hän yhteiset yhdeksän vuotta koki, on pakko nieleskellä palaa kurkusta. Ja jälkeen päin tekisi mieli mennä paikalle korottamaan äänensä kunnolla. Mikseivät ne mäntit vieläkään tajua mitään! Ruotsalaisiahan pidetään neuvottelun ja keskustelun mestareina, näinkö sielläkin erilaiset tapaukset ja ihmiset mitätöidään?

Tiedän kokemuksesta, että aikuisen on vaikea puuttua lasten välisiin suhteisiin, mutta silti aikuisen on yritettävä. Lasta ei saa jättää itse selviämään tilanteista, joissa kuten Anna Odell vakuuttavasti osoittaa, on kyse ihmisen persoonaan ja psyykeen loppuelämän vaikuttavista asioista. Odell on osannut kääntää kouluaikaisen kiusaamisen vahvuudeksi omassa taiteessaan, mutta tuskin kaikki siihen kykenevät. Ja jos itse on lapsena ollut vaikkapa vain joukon jatkona, pitäisi aikuisena löytyä selkärankaa käsitellä tilanne jotenkin muuten kuin Anna Odellin luokkatoverit tekevät.

Huh, uskallanko enää ikinä mennä luokkajuhliin, jos minut sellaisiin kutsutaan...

Mori

Ensin täytyy tehdä selväksi, että tämä ei ole maksettu mainos. Olen kysynyt aiheeltani luvan, siinä kaikki.

Häntä kutsutaan Moriksi, oikealta nimeltään hän on Morteza Safaei, ja kuten kuvasta voi ehkä päätellä, hän on parturi-kampaaja.

Tapaan häntä aika säännöllisesti, tosin viime aikoina tapaamisvälit ovat pidentyneet. Mieskin käy Morin luona, tätä nykyä vielä  useammin kuin minä.

Ensimmäisen kerran uskaltauduimme Morin luokse toissa kesänä, kun kotiuduimme rähjäisinä pitkähköltä ulkomaanmatkalta ja väsynein silmin huomasimme helpotukseksemme, että melkein naapuriin oli avattu uusi liike. Siellä oli vastassa ystävällinen nuorimies, joka lupasi toiselle ajan samalle päivälle, toiselle seuraavalle. Mori muistelee usein tuota ensi tapaamista: lähetin muka miehen ensin testaamaan, uskallanko itse tulla.

Kieltämättä vaatii rohkeutta vaihtaa kampaajaa ja antautua ihan oudon ihmisen - ja täytyy tunnustaa, ennen kaikkea miehen - käsittelyyn. Kertaakaan en ole katunut ja heti oli selvää, että keskustan kampaamo vaihtuu Morin liikkeeseen.

Kampaajana Morilla on taitavat kädet, tarkat silmät ja oma näkemys siitä, mikä asiakkaalle olisi parasta. Morin käsittelyssä tavallinen eläkeläinenkin tuntee hetken olevansa melkeinpä veistos, jota taiteilija muokkaa. Hiustenpesuun liittyvä päähieronta on niin taivaallinen kokemus, että sen jälkeen onkin helppo nähdä itsensä vähän korkeampana olentona.

Ihmisenä Mori on lämmin, huumorintajuinen ja herkkä. Hän huomioi kaikki asiakkaat niin, että he tuntuvat olevan hänen henkilökohtaisia ystäviään. Kampaamossa kaikuu usein iloinen puheensorina, kun asiakkaat, toisilleen tuntemattomat ihmiset, ryhtyvät keskenään keskusteluun: olemme ikään kuin Morilla kylässä.

Minunkin perheeni Mori tuntee jo aika tarkasti, vaikkei olekaan kunnolla tavannut muita kuin Miehen. Tyttären kuva on etsitty Facebookista, Pojanpojan kasvamiset muistetaan myös tarkistaa. Ja itse olen päässyt kurkistamaan iranilais-suomalaisen perheen arkeen perheenisän hauskojen ja värikkäiden tarinoiden myötä.

Mori on tullut Suomeen kahdeksan vuotta sitten. Hän syntyi Iranin toiseksi suurimmassa kaupungissa Mašhadissa, tapasi Kyproksella tulevan vaimonsa ja päätyi Tampereelle. Hänestä ei tullut lääkäriä kuten äiti joskus toivoi, vaan rohkea yrittäjä pohjoisessa maassa, jossa hän sanoo viihtyvänsä todella hyvin. Nyt hän on onnellinen pienen pojan isä, joka odottaa perheenlisäystä ja suomalaiseen tapaan suunnittelee omakotitalon rakentamista. Morin sukulaiset ovat vierailleet Suomessa, ja hän itse perheineen teki syksyllä matkan synnyinkaupunkiinsa, jossa hänellä "on kaksi ja puoli miljoonaa serkkua" ja josta hän mielellään toisi vaikka "sata lasta Suomeen", jos hänellä olisi siihen varaa.


Morin pipo on isänpäivälahja pojalta.

Ja miksikö käyn näin ihanassa paikassa nykyään harvemmin? No koska hyvin leikatut ja värjätyt hiukset eivät tarvitse jatkuvaa huoltoa. Edellinen käyntiväli tosin venyi luvattoman pitkäksi eli kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi, mikä on ehdoton ennätys näin aikuisiällä. Mori kyllä kutsui käymään muuten vain, jos aika eläkkeellä käy pitkäksi.

Luetaan yhdessä

Nykyisessä elämässä keskiviikko on viikon paras päivä. Ennen eläkkeelle jäämistä paras päivä oli tietysti perjantai, kun työviikko oli takana ja siinä väsymyksen, tyytyväisyyden ja tulevan vapauden tunteen hervottomassa kaaoksessa saattoi mennä ruokakauppaan, ostaa kassit täyteen herkkuja, kauniin kukkakimpun ihan muuten vain ja hakea vielä pullollisen hyvää viiniäkin. Sitten sai oikein luvan kanssa käpertyä sohvalle, tehdä päivän sudokun, ottaa torkut ja pikku hiljaa herättää itsensä nauttimaan illan antimista.

Nyt kun voin tehdä tuota kaikkea vaikka joka päivä, se ei tietenkään riitä eikä varmaan edes tuntuisi samalta. Ihminen tarvitsee, ainakin luterilaiseen työmoraaliin kasvatettu, työtä ja mielellään sellaista työtä, jolla kokee olevan merkitystä, ennen kuin voin nauttia levosta ja laiskottelusta. Samaa mieltä oli eilisessä Aamulehdessä haastateltu päivänsankari tv-tohtori Kiminkinenkin, niin että asia on varmasti totta.

Minun päiviini on pari kuukautta tuonut lisää merkitystä keskiviikkoisin kokoontuva Luetaan yhdessä –ryhmä. Siellä suomalaiset vapaaehtoiset naiset opettavat maahanmuuttajanaisille suomen kieltä.

Näitä ryhmiä on toiminut eri puolella Suomea jo kymmenen vuoden ajan. (www.luetaanyhdessa.fi). Hyvin heterogeenisissä pienryhmissä opetetaan erilaisia asioita lukutaidon alkeista ja välttämättömästä arkipäivän sanastosta kielen rakenteisiin ja sanojen vivahteisiin riippuen kunkin opiskelijan lähtötasosta.

Meidän ryhmässämme on eri-ikäisiä naisia ainakin Irakista, Somaliasta, Syyriasta, Venäjältä, Yhdysvalloista ja Keniasta. Parituntisen tiiviin opiskelun katkaisee jumppatuokio, jonka ajaksi kokoomme yhteiseen piiriin, esittelemme joka kerran itsemme ja vierustoverimme, pyörittelemme hartioita ja lantioita, pyörimme ympäri, taivumme alas ja kurkotamme ylös vetäjämme innostamina. Ja hymyilemme, hymyilemme, hymyilemme.

Hymyä riittää myös opiskelutilanteissa. Lähes poikkeuksetta kaikki ovat todella innostuneita, motivoituneita ja kiitollisia. Ja minä olen kiitollinen näistä kaikista ihmiskontakteista, joiden taustoja voin vain arvailla. Maailma on tullut lähemmäksi.

Ettei elämä eläkkeellä menisi pelkäksi itsetutkisteluksi, tulen varmaan palaamaan tähän aiheeseen vielä monta kertaa.

Talkoissa

Viime vuonna näihin aikoihin olimme talkoissa. Sukulaisporukalla pantiin kuntoon iäkkään yksin asuvan naishenkilön iso pihapiiri. Haravoitiin, leikeltiin kuolleita pensaita ja puita, puhdistettiin räystäskouruja, kaikkea sellaista, mitä syksyllä lumen tuloa odotellessa kuuluukin tehdä. Yksin tehdessä töitä olisi riittänyt ainakin viikoksi, nyt selvisimme kolmessa tunnissa.

Samalla nautimme vielä pikkuisen lämmittävästä auringosta, kauniista maisemasta ja kuulumisten vaihdosta. Lopuksi syötiin nyyttärihengessä paikalle rahdattuja ruokia ja hiljennyttiin kuuntelemaan paljon kokeneen emäntämme lähes taukoamatonta jutustelua. Ja naurettiin, paljon! Emäntämme osaa ryydittää tarinointiaan hauskoilla sanavalinnoilla ja muistaa ulkoa lukemattomia aina tilanteeseen sopivia vitsejä ja kaskuja.

Talkoissa on siis mukavaa. Vaikka lähtiessä olisi vähän nihkeä olo ja vaikka vähän mielessään kapinoisikin kaikkea ylimääräistä vaivannäköä, talkoista palaa aina virkistyneenä. On ihan sama, mitä tehdään: leivotaan koulun vanhempainiltaan, siistitään taloyhtiön pihapiiriä, järjestetään juhlia. Aina saadaan aikaan jotakin, jota voidaan yhdessä ihastella, ja siinä sivussa hoidetaan mielenterveyttä ihan huomaamatta. Välillä voi kyllästyä johonkin työvaiheeseen, vaihtaa paikkaa, ja yllätys: joku toinen vie homman iloisesti loppuun. Jokaiselle löytyy yleensä sopivaa tekemistä, ja jos ei jaksa tehdä mitään, voi vain olla tekevinään ja seurustella. Usein huomaa jälkeenpäin myös oppineensa melkein vahingossa jotakin vaikka jostain arkisesta ongelmanratkaisusta, työn tekemisen vaiheista tai seurustelun pelisäännöistä.

Tietysti ennen talkoita vaaditaan vähän sopimista ja organisointia, mutta itse talkoissa kukaan ei valita, huomauttele ikävästi eikä pomota. Ainakaan niissä talkoissa, joissa itse viihdyn ja joita haluan ehdottomasti lisää.

Tänä vuonna joku taisi ehtiä ennen meitä näihin talkoisiin.

Pukeutumispulmia

Tehtiin Miehen kanssa lähtöä kaupungille isänpäivälounaalle, ja taas oli edessä se ikuinen ongelma: mitä päälle? Ei oltu menossa Näsinneulaan eikä mihinkään muuhunkaan fine dining -paikkaan, mutta kotikamppeet oli kuitenkin vaihdettava siistimpiin. Yritin kysyä makutuomarilta neuvoa, mutta tällä kertaa hän pidättäytyi ottamasta kantaa. Takavuosina vakiovastaus olisi ollut: "Laita häämekko."

Selvennykseksi kerrottakoon, että "häämekkoni" ei ollut mekko, vaan se koostui kahdesta eri osasta: hameesta ja puserosta. Se oli pellavalangasta kudottu, yläosan teki sisareni ja alaosan veljen vaimon sisko, joka oli ammatiltaan ompelija. 80-luvun alussa ei häävaatteilla koreiltu! Kaikki kunnia hääasuni tekijöille; he tekivät hyvää jälkeä, mielestäni asuni oli kaunis ja juuri sellainen, kuin olin halunnutkin. Ja häävaatteille oikeasti oli käyttöä myöhemminkin.

Muutenkin häät olivat nykyhäihin verrattuna vaatimattomat. Meidät vihittiin kotipaikkakuntani kirkossa. Keräsimme  kirkkoon koristeeksi luonnonkukkia parhaan kouluaikaisen ystäväni kanssa, joka toimi ikään kuin kaasona, jos siihen aikaan olisi ollut tapana käyttää sellaisia nimityksiä. Varsinainen hääjuhla vietettiin kotona, vanhempien puutarhassa. Vain lähimmät sukulaiset ja pari entistä koulukaveria oli kutsuttu. Myöhemmin juhlittiin isommalla ystäväjoukolla mutta hyvin kotikutoisesti silloinkin.

Toki joskus jälkeen päin on käynyt mielessä, että olisi hääjuhlan ehkä voinut toisinkin järjestää, varsinkin kun kuuntelee häittensä jokaista yksityiskohtaa vuosia etukäteen hiovien nuorten puheita tai katselee tv:n hääohjelmia. Siihen aikaan ei meidän piireissämme ollut tapana järjestää mitään mahtihäitä, vaan kaikessa juhlimisessa mentiin aika matalalla profiililla.

"Häämekkoa" ei enää ole, mutta avioliittomme on kestänyt yli kolmekymmentä vuotta. Sillä voi ainakin ylvästellä, kun vertaa itseään niihin, joiden hääbudjetti on kymmeniä tuhansia ja tuloksena on muutaman vuoden kuluttua ero.

Kaikkea sitä tuleekin mieleen vaatekaappia penkoessa!





Liian lyhyt hame?




Liian mummohattu?

Yksinkertaista elämää

Anne Tyler, yksi lempikirjailijoistani, esittelee kirjansa Nooan kompassi (Otava 2010) päähenkilön, kuusikymmenvuotiaan Liam Pennywellin, kirjan ensimmäisellä sivulla liikuttavan humoristisesti. Liam on juuri menettänyt työpaikkansa poikakoulun opettajana ja joutuu nyt miettimään elämänsä jatkoa uudelleen.

"Tämä saattoi jopa olla merkki. Ehkä hän tarvitsi juuri tätä tuuppaisua siirtyäkseen seuraavaan vaiheeseen - viimeiseen, yhteenvetovaiheeseen. Siihen, jossa istutaan keinutuolissa ja mietitään, mikä oli loppujen lopuksi ollut kaiken tarkoitus." Liam yrittää ajatella positiivisesti ja kääntää heikohkon rahatilanteensa - "säällinen summa pankkitilillä ja lupaus eläkkeestä" - haasteeksi. Hän suorastaan innostuu säästämisestä ja elämänsä yksinkertaistamisesta: muuttaa pienempään asuntoon vähemmän arvostetulle asuinalueelle, luopuu ylimääräisistä tavaroista, jotka eivät uuteen kotiin mahtuisi, ja päättää edetä päivä kerrallaan. Miten hän tulevat päivänsä viettäisi, siitä hänellä ei ole vielä oikein ajatusta, hänhän on tottunut tekemään töitä kesälläkin.

Jotenkin samastuin lukiessani Liamiin, vaikka toki meidän tilanteessamme on ehkä enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä. Mutta Liamin tapaan minunkin on pitänyt miettiä uudelleen rahankäyttöäni ja päivieni kulumista. Lian on mies, minulla on puoliso toisin kuin Liamilla, emmekä me ole ainakaan vielä muuttaneet mihinkään (siitä on kyllä puhuttu, ja yhtä asuntoa käytiin jo katsomassakin!). Eläkerahoilla eläminen on kuitenkin toista kuin palkkatuloilla, ja elokuusta asti olen opettanut itseni kirjaamaan kaikki menoni, niin että opin pysymään budjetissa. Enää en ostele mielijohteesta uutta puseroa, en edes kukkakimppua, ja ruokamenotkin suunnitellaan paljon tarkemmin kuin ennen.

Alkuun säästäväisempi elämä tuntui jotenkin kiehtovaltakin, mutta täytyy kyllä tunnustaa että välillä se ottaa koville. Muistutan itseäni Jörn Donnerin mielipiteestä, että naisen ei tarvitse ainakaan kahteen (muistaakseni) vuoteen ostaa yhtään vaatekappaletta, vaatekaapista löytyy kyllä. Ja niinhän se on, mutta toisaalta on kyllä ikävä pukea ylleen päivästä toiseen niitä virttyneitä villapaitoja, jotka  ehkä lämmittävät riittävästi, mutta masentavat mielen. Joka tapauksessa vietän aika usein Älä osta mitään -päivää, mutta ilman sen syvällisempää filosofiaa. Tekisikö se mieleni yleväksi, jos ajattelisin toimivani näin pelastaakseni maapallon?

Onneksi Liamin kohdalla ajatus uudesta alusta toimii, vaikka alkuun lukijankin on vähän vaikea uskoa siihen. Uudet ihmiset vetävät hänet takaisin elämään, niin että suunnitelma istuskelusta keinutuolissa päivät pitkät joutaa romukoppaan.

Minä kuitenkin etsiskelen keinutuolia, tosin vain käytettyä ja siis halpaa. Olen alkanut tutustua kirpputoreihin ja netin myyntisivustoihin. Ties mihin tämä uusi harrastus viekään!

Svenska dagen

Ikkunoiden takana on pimeää mutta sisällä ihana Eva Dahlgren laulaa pehmeästi ja vie ajatukset loppukesän hyviin hetkiin.

Svenska dagenin kunniaksi on ihan pakko muistella erästä tiettyä päivää. Oliko siinä jotain ruotsalaista, en tiedä, mutta ehdottomasti ei ainakaan mitään suomalaisille tyypillistä. Tai sitten kaikki Pohjoismaat olivat edustettuina parhaalla mahdollisella tavalla, niin että syntyi hieno skandinaavinen yhteys.

Olin tullut aamulla Turusta Helsinkiin, jäänyt Miehen kyydistä Kuusisaaressa ja päätynyt ensimmäistä kertaa elämässäni Didrichsenin museolle. En tiennyt museosta muuta kuin että siellä on sen kuuluisan Huuto-maalarin, norjalaisen Edvard Munchin näyttely (www.didrichsenmuseum.fi/fin/ajankohtaista.php).

Fiilistelin ensin ihanassa auringonpaisteessa museon laiturilla (oli muuten jo syyskuu, ei mikään kesä enää, mutta säässä ei ollut merkkiäkään syksystä), sitten ihastelin pullantuoksuista eteisaulaa ja kotoista tunnelmaa museon sisääntulossa (kotihan se onkin, kuten myöhemmin selvisi).

Museolle oli heti aamusta tullut muitakin, ja kesti hetken, ennen kuin ymmärsin ja osasin keskittyä itse näyttelyyn. Hienoja töitä, ihastelin paria ensimmäistä maalausta, ja pysähdyin vähän pidemmäksi aikaa salaperäisen näköistä naista esittävän muotokuvan eteen. "Haluatko tietää jotain tästä taulusta?" kysyi yhtäkkiä vieressäni seisova nainen, joka piteli käsissään paksua kirjaa. Rekisteröin nopeasti kirjan Munchin elämäkerraksi, ja päättelin naisen olevan jonkinlainen museo-opas, aika outo sellainen kylläkin, koska hänellä oli päällään ohut musta päällystakki eikä minkäänlaista nimikorttia tai muuta museo-oppaan tunnistetta. Vähän hämilläni vastasin myöntävästi.

Onneksi, sillä sain kuulla mielenkiintoisen tarinan taulun taustoista, enkä vain sen vaan muutaman muunkin taulun edessä pysähdyimme vaihtamaan vaikutelmia. Siinä vaiheessa olin jo tajunnut, ettei nainen ollutkaan mikään opas vaan samanlainen näyttelyvieras kuin minäkin.

Sulattelin vielä kokemuksia museon mustalla nahkasohvalla silmäillen sohvapöydällä olevia museon historiasta kertovia teoksia, kun samainen nainen seuralaisineen ilmaantui paikalle, istahti sohvalle ja aloimme jutella. Niin helposti ei tutustuminen vieraaseen ihmiseen ole ennen käynyt: puolessa tunnissa olimme kertoneet itsestämme asioita, joita harvoin kerrotaan vanhoillekaan ystäville. Nainen, "munkkiystävä", jonka nimen hän myöhemmin antoi itselleen, oli päivän risteilyllä Ruotsista, joka nykyisin on hänen kotimaansa.

Siitä kohtaamisesta alkoi sähköpostiystävyys. Kerromme kuulumisiamme, vertailemme elämänkokemuksiamme, päivitämme Ruotsi-Suomi-tietouttamme.

Nuorena ihmiset ehkä tutustuvat näin nopeasti ja yksinkertaisesti, mutta tässä iässä ja tässä maassa en ole tottunut sellaiseen. Parastahan elämässä ovat ihmiset, joiden kanssa syntyy aito kontakti. Tuon syyskuisen päivän ansiosta olen saanut elämääni valtavasti lisää sisältöä, ajatuksia ja tunnetta.

Ei rahasta vaan rakkaudesta

Lähdin siis herättämään vanhaa taitoani henkiin. Ja yllätys, yllätys - se heräsi hetkessä ja oikeastaan tuntui nousevan korkeammalle kuin koskaan, suorastaan liitoon kohti yläilmoja.

Pari ensimmäistä työpäivää kuluivat jonkinlaisessa hurmiossa. Ystävällinen vastaanotto tuntui nostavan itsetunnon lähes pilviin: osaan vielä, minua kuunnellaan; rivien välistä tulkitsin että minusta pidetään, joku oli saattanut kaivatakin. Positiivista nuorta energiaa tuntui suorastaan vyöryvän joka puolelta, elämä oli pelkkää hymyä, halauksia ja kepeitä askeleita. Työnteko oli yhtä juhlaa, ja olin valmis suosittelemaan kaikille eläkeläisille satunnaisia sijaisuuksia entisellä työpaikalla.

Nyt kun on jo viides työpäivä takana, uutuuden viehätys on haihtunut ja työ alkaa tuntua enemmän työltä. Kolmen uuden salasanan takana olevat tietokoneohjelmat aukeavat hitaasti ja hankalasti, korvani alkavat tavoittaa valituksen ääniä sieltä täältä, kasvoja kutittaa, korvat menevät lukkoon ja huono ilma tuntuu hetkittäin laskeutuvan ylleni kuin raskas pilvi. Kuulen useita huolestuttavia sairauskertomuksia: jatkuvaa flunssaa ja tukkoista oloa, korvatulehduksia, iho- ja keuhkosairauksia, rytmihäiriöitä nuorillakin ihmisillä.

Entiset kollegat jaksavat kuitenkin yrittää ja hymyillä. Onneksi työpaikan hyvä henki ei ole kadonnut mihinkään. Olen osunut paikalle kaksi kertaa vuodessa järjestettävien nyyttäreiden aikaan, ja pitkä pöytä peittyy erilaisten suolaisten ja makeiden herkkujen alle.

Aamupäivällä herkkupöydässä riitti vielä maisteltavaa.

Kaiken kaikkiaan tästä työkokeilusta jää hyvä mieli ja väsynyt mutta onnellinen olo. Ansiomielessä kokemusta ei kannata kehuskella: verottaja vie yli 40 prosenttia. Muuten on ollut palkitsevaa huomata, etteivät vanhat taidot ole kadonneet kovin kauaksi ja kykenen edelleen ottamaan paikkani yleisönkin edessä.

Ehkä kevätpuolella uudelleen?


Takaisin töihin - viikoksi

Tänä syksynä ei ole ollut helppoa kertoa jääneensä eläkkeelle kuusikymppisenä. Eläkekeskustelu velloo edelleenkin, ja varmasti herättää katkeruutta kuulla vielä suhteellisen hyvävoimaisen näköiseltä ihmiseltä, että tämä saa itse päättää päiviensä kuluttamisesta ja saa siitä kohtuullisen korvauksenkin, jos tietää itse jatkavansa työelämässä vielä kuuskasinakin.

Lukujen takaa pitää kuitenkin nähdä ihminen. Itse olin siinä onnellisessa asemassa, että satuin olemaan töissä 90-luvun alussa, jolloin tehtiin eläkesopimuksia. Kysyttiin, haluanko jäädä eläkkeelle 60-vuotiaana, ja koska se oli turvallisen kaukana oleva ikä, vastasin tietysti sen kummemmin miettimättä kyllä.

Kun tuo ikä menneenä kesänä tuli täyteen, olisin toki voinut pyörtää aikaisemman päätökseni ja jatkaa. Mutta jos työpaikalla kärsitään pahasta sisäilmaongelmasta, sairastetaan paljon ja hankitaan elinikäisiä sairauksia ja ne jotka pystyvät, yrittävät löytää terveellisempää ilmaa jostain muualta, olisiko minun ollut viisasta altistua pidempään? Itsekin olin Työterveyslaitoksen tutkimuksissa sairastuttuani pari vuotta sitten polymyalgiaan, jota työterveyslääkäri epäili työperäiseksi. Koska kyseessä ei ollut astma eikä muukaan hengitystiesairaus, jäi sairauteni alkuperä kuitenkin selvittämättä.

Halusin siis terveempiä eläkevuosia. Ja eikö se ole yhteiskunnankin etu? Joku eläkeasiantuntija osaisi varmaan muuttaa euroiksi senkin, mitä hyötyä vähän väliä sairaslomilla olevan ihmisen työpanoksesta on. Maalaisjärjellä ajatellen luulisi sen tulevan kalliimmaksi kuin suhteellisen pienet eläkemaksut. Tosin muutama sairas työvuosi olisi varmaan lyhentänyt odotettavissa olevaa elinikääni. Ehkä sekin on otettu huomioon, kun halutaan pitää ihmiset töissä mahdollisimman pitkään.

Toisaalta, huolimatta siis huonosta ilmasta, olen pitänyt työstäni kovasti. Siksipä en suoralta kädeltä tyrmännyt kysymystä, voisinko joskus tulla tekemään sijaisuuksia, ja jo kolmen eläkekuukauden jälkeen olin valmis kokeilemaan taas töissä, tosin vain viikon sijaisena.

Päätöstä piti toki miettiä, mutta kun luin viikon horoskoopin, ei ollut enää vaihtoehtoja.

Maa jäätyy, minä en

Olen tullut mummoikään, jäänyt kesän lopussa eläkkeelle ja nyt minulla on "vapaus tehdä mitä huvittaa". Etsin parempaa tekemistä kuin pelkät sudokut ja sauvakävely. Ja yllättäen jo kolmen säännöllisestä päivätyöstä vapaan kuukauden aikana onkin löytynyt jo vaikka mitä! 

Yksi näistä uusista asioista on tämä blogi. Olen syntynyt Eino Leinon päivänä ja sanat merkitsevät minulle paljon. Yritän vihdoin vapautua sisäisestä kriitikostani ja kokea, tuntea ja kirjoittaa vailla jatkuvaa pelkoa naiiviudesta.  Virheitäkin uskallan (ehkä) jo tehdä menettämättä yöunia. Ja uskon vahvasti, että kirjoittamalla pienet asiat voi muuttaa isoiksi ja kirkastaa hämäryyteen vaipuvaa päätään.

Ensin pitää käsitellä pois kamalat sanat ”mummoikä” ja ”eläkeläinen”. Molemmat ovat totta, mutta aika vaikea niihin on ollut totutella.

On ihmeellistä ja ihanaa, että saa olla pienen poikalapsen mummo. Mutta muuten en vielä ole tottunut tähän ikään. Jäsenet jäykistyvät, jos ei joka päivä jumppaa ja venyttele, silmät sameutuvat, jos yrittää entiseen malliin ahmia kirjan yhdellä istumalla.  Eikä millään jaksa bilettää  seuraavan vuorokauden puolelle! Kaikenlaista pientä ja vähän isompaakin vaivaa ilmenee, eivätkä ne enää poistu yhdellä lääkekuurilla vaan käy ilmi, että niistä saa seuraa loppuelämäkseen. Siis välillä harmittaa kovasti, vaikka elämän rajallisuus on kyllä tässä iässä jo tullut selväksi.

Entä voiko edelleen luottaa omiin silmiinsä, kun päättää hameen helman pituudesta tai aikoo hankkia jotain muodikkaampaa päälle pantavaa? Joka tapauksessa aika kamalaa oli kuulla Miehen kommentti uusista syysvaatteista: ”Mummo.” Jälkeenpäin sitten seliteltiin, että ei se liittynyt niihin vaatteisiin ja ihan tyylikkäältä näytti, mutta kuka sellaisia säälittäviä selityksiä uskoo. Oman ulkonäön muuttuminen on yllättävän vaikea asia, vaikka en koskaan olekaan huolestunut rypyistä tai hiusten harmaantumisesta.

Mutta eihän ole mitään mieltä jäädä märehtimään kipeää rannetta tai "mummohattua", kun elämä suorastaan tyrkyttää kaikkea ihanaa ja mielenkiintoista, johon nyt vihdoin on aikaa.