Mitä Downton Abbeyn jälkeen?

Varaudun siihen, että viikon päästä tiistai-illat tulevat näyttämään tältä:

           harmaata
     
                                       harmaata

                                                                    harmaata


Downton Abbey siis todellakin loppuu. Yksi jakso on onneksi vielä jäljellä! Muutama ihmissuhde on kesken, isot kartanoon heijastuvat yhteiskunnan muutokset viemättä loppuun. Ainakin yhdet häät on tulossa. Eiköhän kaikki saada onnelliseen päätökseen. Toivottavasti ei kuitenkaan sellaisella pikakelauksella kuin vaikkapa Maryn häät! Siinä vauhdissa oli katsojan eläytyminen koetuksella. (Silloin kävi mielessä, että onneksi tämä loppuu pian. Toivuin kuitenkin nopeasti enkä todellakaan enää ymmärrä silloista itseäni.) 

Tunnustan tehneeni Anna.fi:n testin Kuka Downton Abbeyn nainen olet? Surutyönä taidan tehdän sen uudelleen. Ja koska en edes muista, mitä ensimmäisellä kerralla tuli tulokseksi, oletan, että sen voi tehdä aika monta kertaa, jos oikein ikävä iskee. 

Vielä joulusta ja jäätyvästä järvestä

Kun päällimmäiset joulumuistot on kirjoitettu pois, on syvempien vuoro. Niiden, joilla on oikeasti merkitystä. Niiden, joiden toivon kulkevan mukana kauan.

Ne alkavat pari päivää ennen joulua. Lämpöaalto sulatti ohuen lumipeitteen ja pihassa piti keksiä lumileikkien asemesta muuta tekemistä. Sitähän löytyi helposti! Ilahtunut pikku kuljettaja löysi oman kuorma-autonsa vajasta ja hetkessä oli rakennustarvikkeet eli golfpallot kuljetettu auton lavalla ympäri pihaa. Hauskinta oli kuitenkin tehdä pihan isosta sammalpeitteisestä kivestä paloauto ja sammuttaa kiven päällä kahareisin istuen ja kuuluvasti vettä ruiskuttaen kaikki kytevät palon alut. Siinä sivussa tuli opiskeltua, mitä tarkoittaa komposti. 

Aatonaattopäivän hämärtyessä mentiin miehissä (mummo oli mukana muuten vaan, sillä miesten retki tämä oli) metsään hakemaan joulukuusi. Mummo ja pappa olivat valinneet syksyllä hyvissä ajoin kaksi joulukuuseksi sopivaa kaunotarta ja merkinneet ne selvästi keltaisella nauhalla. 

Vain yksi merkitty puu löytyi, vaikka taskulampun kanssa yritettiin tiirailla keltaisia nauhoja. Se kuusi siis kaadettiin, kolmevuotias yhdessä papan kanssa sahasi, ja kirkas lapsenääni kuulutti varoituksen koko metsän väelle: "Puu kaatuu!" Sitten kolme polvea kantoi kuusen mökin terassille, pienin pidellen kiinni latvasta.  

Joululaulujen laulaminen aatonaattoiltana ihan tuntemattomien ihmisten kanssa kauniissa pienessä kappelissa kuuluu myös unohtumattomiin joulumuistoihin. Kun mökki on pikkukaupungin kupeessa, sieltä voi hetkessä pyrähtää milloin mihinkin: viimeisille kauppaostoksille, uimahalliin, kuntosalille tai siis vaikkapa tunnelmoimaan hetkeksi tuttujen laulujen maailmaan. Sylvian joululaulua säesti poikkeksellisesti haitari, enkä nyt saanut ahdistavaa ikäväkohtausta, mikä yllätti täysin Tampereella kirkkokonsertissa. Haitarin säestyksellä laulettiin myös reippaasti "Kello löi jo viisi..."

Rantasaunan lämmitys, tuli takkatuvan takassa, kynttilän valo, ulkona palavat roihut, kävely saunalle ja takaisin, kolmevuotiaan taskueväät, pehmeä ja tuoksuva saunavihta (itse tehty ja pakastettu), pitkät aamiaiset, keskustelut, jouluaaton jatkokertomus, joulupukin vierailu: tätä omien henkilökohtaisten elämysten listaa voisi näköjään jatkaa loputtomiin. 

Yllättävän liikutuksen hetken koin tänään laiturilla, ja senkin luen näihin joulumuistoihin. Koko syksyn olen haaveillut, että saisin nähdä, kun järvi jäätyy. Ja tänään se näyttää tapahtuvan! Rannassa on ohut aaltojen kuvioima jääpeite, joka on laiturin toisella puolella jo liikkumaton, toisella laineet vielä keinuttavat sitä kevyesti. 

Kauempana vesi on vielä sulaa ja kymmenkunta joutsenta sinnittelee siellä parvena töräytellen merkkiääniä, jotka kuuluvat pihaan asti. 

Joko jää huomenna kantaa?

Tällaisen maiseman edessä ihminen on pieni.

Vähän vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Tapaninpäivän iltana, kun tuuli ujeltaa ulkona ja tosi vanhat kotimaiset starat laulavat Teemalla aika kökössä filmissä, on aikaa muistella joulun ajan tunnelmia. Vuorokauden hiljaiselon jälkeen alkaa pulpahdella mieleen sattumuksia, jotka on paras muistaa vastaisen varalle. 

Jouluaattona olisi voinut palaa sauna, lapsi ja mökkikin (jos pikkuisen liioittelen). Henkilövahingoilta vältyttiin eikä muutakaan tuhoa loppujen lopuksi tullut, ellei sellaiseksi lasketa steariinin sotkemia sohvatyynyjä, mökin hirsiseinää (sen Pappa jo televisiota katsellessaan rapsutteli puhtaaksi) ja äidin kutomaa joululiinaa, joka steariinikökköineen täytynee viedä pesulaan. Siis ihan pikkuruisia vahinkoja.

Rantasauna on tosin vielä tarkemmin tutkimatta. Saunan pesu on mukavaa kevätpuuhaa, ja silloin vahingoille voi nauraa jo kunnolla.

Niin kuin rivien välistä voi lukea, syynä olivat kynttilät, aidot ja oikeat. Mutta että neljä kertaa saman päivän aikana! Ehkä vähän onnettomuuksia ennakoiden Poika kyseli aatonaattona, onko mökillä vaahtosammutin ja mistä löytyy sammutuspeitto. Molemmat tarkistettiin.

Ja vaikka olisi helppo syyttää lapsia, niin nyt syyllisiä  olivat aikuiset, tietämättömät ja huolimattomat, mummo muiden muassa. Minä sytytin sen sohvapöydällä yksikseen palavan kynttilän, jonka kolmevuotias oli saada päälleen, kun halusi ottaa pelin pöydän alta. Onneksi Miniällä oli silmät selässä ja nopeat refleksit, vaikka jouluaattoillan väsymys varmasti jo painoi. Pelästynyt lapsikin rauhoittui nopeasti. Onneksi hän ei tajunnut, miten lähellä oikein iso vahinko oli. Käännettiin sohvatyynyt toisin päin ja alettiin odottaa pukkia.

Aikaisemmin joulusaunassa olivat kolmevuotiaan vanhemmat halunneet tunnelmoida kynttilän valossa eivätkä olleet ymmärtäneet, että steariini sulaa. (Väittivät, etteivät tienneet että siellä on sähkövalo). Takkatuvan kynttelikkö oli saunomisen jälkeen aika surullisen näköinen. Se sähellys, jonka sulavat kynttilät saunassa aiheuttivat, jääköön Pojan ja Miniän joulumuistoksi. 

Näin kauniisti palavat kynttilät joulupöydässä. Saunassa ne sulavat.

Näiden ja muiden pikku sattumusten vuoksi emme varmasti unohda tätä lapsellista joulua mökillä. Siististä juhlatunnelmasta ei ollut tietoakaan, kun duplopalikat levittäytyivät ympäri lattiaa tai Papan ja kolmevuotiaan täytyi kokeilla viime vuonna joulupaketista löytynyttä työkalupakkia, jonka sahakin pääsi nyt ensimmäistä kertaa näyttämään teränsä. 

Vaikka sisustus ei ollut täydellinen, niin jouluruoka oli (paitsi että sienisalaatti unohtui!): itse tehtyä ja erinomaisen maistuvaa kaikki kaloista laatikoihin. Ja miksi jouluna pitäisi olla rauhallista, niin kuin useissa joulutoivotuksissa sanottiin? Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei ainakaan unohda!

Tai olihan meidänkin joulussa ainakin yksi rauhallinen asia. Kolmen ja puolen kuukauden ikäinen pikkumies vain hymyili kaikelle touhulle ja tohinalle. Hän ei taida muistaa ensimmäistä jouluaan, mutta meitä on monta siitä kertojaa.  

Siirrytäänkö ensi vuonna aidoista ledeihin, sitä on nyt vuosi aikaa miettiä.

Tätä kynttelikköä ei vaihdeta, mutta yritetään pitää palavia kynttiloitä paremmin silmällä.

Terveisiä joulumaasta

Piipahdettiin parin päivän reissulla kuudensadan kilometrin päässä Tampereelta, Kainuussa. Noihin päiviin mahtui lukuisia sukulaistapaamisia, kuulumisia, paljon kahvia, jouluherkkuja ja hyvää mieltä. Ihmiset olivat ihania, mutta maisema oli mykistävä. 

Täältä lähdettiin: Tampereen pääkatu alkuviikosta.

Puolimatkassa eli mökin pihassa näytti jo aika lupaavalta.

Tänne päädyttiin: täydelliseen joulumaisemaan!

Siellä todellakin ymmärsi, miksi joululauluissa niin kovasti haikaillaan valkoista joulua. Jos olisin voinut, olisin siirtänyt kelloa vähän eteenpäin ja viettänyt joulun jo. Tällaisia olivat lapsuuteni joulujen puitteet: lunta, lunta, lunta, sinistä hämärää, kynttilän valoa, hiljaista rauhaa. (Toki aika usein myös paukkupakkasia.)

Paluumatkalla siirryimme loskan ja sumun keskellä Keski-Suomeen. Täällä nyt jännityksellä odotellaan, mitä viimeisille valkoisille plänteille tapahtuu jouluaattoon mennessä.

Suomen eteläisimmän paliskunnan jouluporot tankkaamassa. Miten pukki pääsee etelään, jos lumi sulaa?

Yhdessä on kivempaa

Tällä viikolla oli ainakin yksi aamupäivä, jolloin jouluvalmistelut etenivät vauhdilla. Tehtiin ystävän (tässä yhteydessä ystävätär kuulostaa jotenkin hienostelulta, vaikka sellaistakin sanaa olen hänestä varmaan joskus käyttänyt) kanssa ainakin sata karjalanpiirakkaa. Ainakin, koska ei niitä ehditty laskemaan, mutta paljon niitä tuli. Ja sitten kun suurin osa oli pakastepusseissa, oli turha aloittaakaan laskutoimitusta, koska aika iso kasa oli uponnut heti paistamisen jälkeen ahnaisiin suihin.

Leipominen ei tuntunut vain leipomiselta, kun samalla syvennyttiin keskusteluun mitä moninaisimmista aihepiireistä. Me olemme käytännön töissä varsin erilaisia persoonia: minä hidas nutaaja, jolle jokainen yksityiskohta on elintärkeä, hän nopea ja taitava, harjaantunut tekijä, joka ei jää murehtimaan pikkuseikkoja. Mutta keskustelijoina olemme samanlaisia ja tavoitamme toisemme ajatuksenkulun nopeasti. Siis piirakoita syntyi ja puhetta riitti!

Ensimmäiset piirakat on paistettu. Ei elämäkään ole täydellistä, totesi ystävä.

Näin syntyy nopea rypytys.

Voi kun voisikin tehdä kaikki joulun valmistelut yhdessä, ainakin kaksin tai mikä ettei isommallakin joukolla! Sama toive koskee muitakin juhlia, ja oikeastaan monia arjenkin asioita: siivouksia, pihatöitä, ruoanlaittoa.

Stressitaso laskee, kun ei yksin tarvitse ottaa vastuuta päätöksenteosta ja mahdollisista epäonnistumisista. Käsillä tekeminen vapauttaa myös kielen ja aivot, joiden lonkeroista löytyy vaikkapa fiksuja ajatuksia tai ainakin muistoja.

Me muistelimme hetken yhteisiä leipomistalkoita, joita lasten koulun naisyhdistys järjesti säännnöllisesti koulun keittolassa. Tällä tavalla hankittiin myytävää koulun kahvilaan ja lukuisiin vanhempainiltoihin. Kahvila työllisti yhden henkilön ja leivonnaisten tuloilla hankittiin kouluun yhtä ja toista ja tuettiin oppilaiden stipendirahastoa. Ja me äidit saimme uskomattoman hienoja kokemuksia ison keittiön koneiden hallinnasta ja yhdessä työskentelystä.

Nyt meitä ei enää päästettäisi koulun keittolaan huseeraamaan omin päin. Nykyisin vaaditaan ainakin hygieniapassit ja ties mitä muuta, jota harvalla tavallisella pulliaisella on. Sen sijaan olisi halu toimia ja tehdä. Onneksi voidaan tehdä ainakin karjalanpiirakoita omaan joulupöytään!

Miehenkin kanssa on hauskempaa tehdä ruokaa kuin yksin. Varsinkin kun sattuu omistamaan insinöörimiehen, jonka kädenjälki on näin kaunista.

Joulukortit postiin

Yksi joulustressiä aiheuttava homma on saatu hoidettua: joulukortit on kirjoitettu. Ulkomaille tarkoitetut lähtivät ajallaan viime viikolla, kotimaan posti lähtee huomenna.

Tällaisiakin kortteja löytyi kaupoista ja myyjäisistä tänä vuonna.

Tänä vuonna eniten vaivaa (oikeasti se oli mukavaa!) aiheutti korttien ostaminen, ei osoitteiden metsästäminen tai sen pähkäily, kenelle kortti pitäisi lähettää. Aikaisemmista kireistä talkoista viisastuneensa olen tehnyt helposti päivitettävän nimilistan osoitteineen. Pari uutta nimeä listaan lisättiin, pari nimeä pyyhkiytyi syksyllä pois.

En ole askartelija, siksi ostan kortit yleensä valmiina. Viime jouluna tosin uusi mökkiympäristö inspiroi tekemään kortit Ifolorin ystävällisellä avustuksella (se oli kivaa), ja oli helppoa, kun kaikille lähti samanlainen kortti. Nyt ostettiin kortteja useammasta paikasta ja muutamasta kortista tiesi jo sen nähdessään, ketä varten se oli tehty. 

Mutta, huolimatta postin kampanjasta, jossa muistutetaan, että joulukortti on aito asia eikä ilman sitä joulu tunnu miltään, heräsi kyllä epäilys, että onko tässä jokavuotisessa korttirumbassa oikeasti mitään järkeä. Lähetetään kortteja ihmisille, joiden kanssa ei olla muuten missään tekemisissä! Ja nykyaikana kun on muitakin viestimistapoja, miksi pitää lähettää hankala kortti?

Yksi pariskunta korttiostoksilla jäi erityisesti mieleen. Nainen valikoi korteista halvimpia, siis ei kortteja ulkonäön vaan hinnan perusteella, ja sanoi useampaan kertaan, että nehän menevät kuitenkin joulun jälkeen roskiin. 

Miksi hän (tai minä) kuitenkin lähettää kortteja, vaikka koko asia jotenkin epäilyttää? Olemme varmaan tapojen orjia, emme uskalla katkaista perinnettä. Tai sitten, kortti on kuitenkin se "aito asia", joka on mukava saada ja pitää kädessä. Se kertoo, että joku jossakin on omistanut ajatuksen, vaikkapa lyhyenkin, kortin saajalle. Haittaako se, että se tapahtuu ehkä vain kerran vuodessa?

Kuinkahan pian sähköiset kortit jyräävät aidot? Vieläkö nuoriso harrastaa aitoja joulukortteja?

Uutisia Morin salongista

Istuin tänään kaksi tuntia Morilla, ja sinä aikana ehdin kuulla ja kokea kaikenlaista.

Maahanmuuttajat ja kotoutuminen ovat olleet syksyn kestopuheenaiheita Suomessa ja varmaan muuallakin. Mori on malliesimerkki maahanmuuttajasta, jonka asettuminen Suomeen on mennyt hyvin, tai paremminkin loistavasti.

Hänhän ei tullut Suomeen pakolaisena ja tullessaan hänellä oli jo ammatti, mikä teki tulosta ehkä helpompaa kuin ainakin osalla tämän syksyn muuttajista. Suomi oli silti sama Suomi: kieli oli outo, ihmiset ja sää viileitä eikä omaa ammattitaitoakaan päässyt heti käyttämään.

Puolessa vuodessa Mori oppi kielen, sai töitä ja alkoi viihtyä. On helppo kuvitella, että Morin luonteella varustetulle ihmiselle kotoutuminen oli helppoa. Avoimena ja iloisena ihmisenä hän
tutustuu helposti uusiin ihmisiin. Rohkeana ja puheliaana hän on käyttänyt suomen kieltä joka päivä Suomeen tulostaan lähtien ja oppinut kielen niin hyvin, että pystyy laskemaan leikkiä tai puhumaan vakavaa asiaa aina tilanteen mukaan. Omassa ammatissaan hän on koko ajan halunnut kehittyä eikä ole kaihtanut riskienkään ottamista. Helmikuussa hän avaa Tanpereelle toisen liikkeensä! 

Reilu viikko sitten lensi Iranista Suomeen Morin veljen vaimo, hänkin ammatiltaan kampaaja (ja kosmetologi), tavoitteenaan asettua tänne pysyvästi, rakentaa oma ja miehensä elämä suomalaiseen malliin. Hänen tulonsa on saanut Morin muistelemaan alkuaikojaan Suomessa.

"Te-te-tehdäänkö kahvia?" hän kertoi änkyttäneensä asiakkaille alkuun ja jännittäneensä kovasti. Muutenkaan alku ei ollut niin ruusuista kuin ulkopuolisesta saattaa nyt näyttää. Hänellä oli tukenaan vain suomalainen vaimo eikä kukaan täällä puhunut persiaa, englantiakin vähän huonosti. Nyt Mori itse voi toimia veljen vaimon opastajana ja Morin koti on sukulaistenkin koti.

Parempaa kotoutumisen opettajaa Suomi ei voisi toivoa! Mori puhuu veljensä vaimolle suomea, on ottanut hänet opettelemaan suomalaisen kampaamon töitä omaan liikkeeseensä ja huolehtii, että myös suomalaiset tavat tulevat tutuiksi. Hän vaatii täsmällisyyttä aikataulujen suhteen ja opettaa itsenäisyyttä esimerkiksi kaupungilla liikkumisessa.

Kaiken tämän kahden pienen pojan isä ehtii ja jaksaa tehdä oman liikkeen pyörittämisen ja toisen suunnittelemisen ja omakotitalon rakentamisen ohessa. Yritteliäisyyttä ei voi kuin ihailla.

Oli erikoisen ylellinen tunne kampaamossa - jota tästedes kutsun Morin salongiksi - kun kaksi henkilöä suti yhtä aikaa uutta väriä hiuksiini. Siellä olisi voinut saada myös kosmetogin palveluja, mm. kynsien lakkausta ja ripsien ja kulmien värjäystä ystävällisesti hymyilevän ihastuttavan nuoren iranilaisnaisen tekemänä (joka on ollut Suomessa vasta kymmenen päivää ja pärjää jo auttavasti suomen kielellä). 

Kampaajalla voi syventyä naistenlehtiin tai käydä mielenkiintoisia keskusteluja.

Hurmaavia joulukalentereita

Kun itsenäisyyden kuohuvat on nautittu ja juhlapuvut arvosteltu, voi keskittyä täysillä joulun odotukseen. 

Joulun tunnelmaan vievät erilaiset hienot, mielikuvitukselliset joulukalenterit, joita voi bongailla eri puolilla kaupaunkia. Täytyy tunnustaa, että jääkaapin ovessa olevan kalenterin luukkuja ei aina muista avata. Näitä erilaisia kalentereita ei tarvitse (saa?) avata, niistä voi vain nauttia.

Tässä Tampereen Monitoimitalolta yksi kiehtova luomus, jonka luukut haluaisin ehdottomasti avata. Niihin on varmasti kätketty salaisuuksia.

Lenkillä Veisussa ja Korkinmäessä voi pysähtyä ihastelemaan omakotitalojen pihoihin ja ikkunoihin päivä kerrallaan avautuvia joulukalenterin luukkuja. Nyt niitä löytyy siis kahdeksan.

Neljännen päivän luukku on eräässä pihassa seisova pieni soma metsämökki, jota vartioi koira ja jonka ikkunoista kurkistelee tonttuja. Itsenäisyyspäivänä avautui yhden talon ikkunaan varsin isänmaallinen asetelma. Ja jatkoa seuraa jouluaattoon asti!

On tosi mukavaa, että ihmiset viitsivät suunnitella ja rakennella kaikenlaista somaa toistenkin iloksi.

Kävelylenkkinsä voi suunnitella joulukalenterin mukaan.

Muutetaanko Helsinkiin?

Nyt on nähty, miten Helsingissä odotetaan joulua. Vuosi sitten näihin aikoihin pikkuisen valittelin sitä, että vaikka vieraillaan pääkaupungissa usein, harvoin ehditään keskustaan. Nyt ehdittiin, kun lastenhoitopäivän jälkeen jäätiin yöksi tai oikeastaan kahdeksi Herttoniemeen ja vietettiin kokonainen päivä keskustassa ja kaksi iltaa Herttoniemen maisemissa. 

Täytyy heti tarkentaa tuota näkemistä. Olisi varmasti nähty paljon, jos olisi ollut toisenlainen sää. Sateenvarjon alta on hankala pysähtyä tarkastelemaan jouluvaloja tai edes näyteikkunoita. Sateenvarjostakin piti pitää tiukasti kiinni myrskytuulen riepotellessa. Kaupunkikävelystä ei siis tullut ihan haaveiden mukaista. 

Muutamaan kauppaan poikettiin ennakkosuunnitelman mukaisesti suunnistaen katse kadussa, suurimpia lammikoita vältellen. Kiasmassa vietettiin useampi tunti kuivatellen, lämmitellen ja taidetta ihmetellen. Illan pimentyessä käytiin Senaatintorin Tuomaan markkinoilla juomassa terästettyä glögiä, ja säästä huolimatta täpötäydessä ravintolamökissä oli lämmin tunnelma.

Kahtena iltana käveltiin Herttoniemen rannoilla ja ihailtiin rantatien mereen heijastuvia valoja ja kauniisti jouluvaloilla sisustettuja parvekkeita ja ikkunoita.

Voisinko asua Helsingissä? Aina silloin tällöin pitää pysähtyä miettimään, olisiko fiksua vaihtaa kotikaupunkia, varsinkin kun näitä Helsingin-reissuja näyttää tulevan aika tiuhaan tahtiin. Mikä Helsingissä voisi olla parempaa, mikä ehkä huonoa? Jos unohdetaan sellaiset asiat kuin ystävät ja harrastukset, jotka tietysti puoltavat Tamperetta, tuli nopeasti huitaistusta plus-miinus -listasta tällainen:

+ Kävely meren rannalla mihin vuodenaikaan tahansa
+ Monipuoliset shoppailumahdollisuudet: outletit, pikkuputiikit, kivijalkaliikkeet, sisustusliikkeet (joissa voi vain hypistellä ja ihailla)
+ Tyylikkyys: kauniit vanhat talot, hienot kodit ja ihmiset, jotka osaavat pukeutua
+ Taidemuseot keskellä kaupunkia
+ Raitiovaunureitit

- Kalliit hinnat: asunnot, keskustan liikkeet 
- Ruuhkat
- Asioiden hoitamiseen ja paikasta toiseen siirtymiseen menee paljon aikaa

Vaikka plussia on enemmän, ovat miinukset niin painavia, että ihana Helsinki jää edelleen vierailukaupungiksi. Eläkeläisen budjetilla ei osteta ihanaa asuntoa meren rannalta eikä shoppailla upeissa liikkeissä. Ja pikkukaupunkilaisen sieluni tuskin tottuisi kovin helposti siihen, että reilun kymmenen kilometrin matkaan kuluu omallakin autolla yli puoli tuntia. (Tiedän: käytä julkisia. Vastaan: joskus on pakko kulkea autolla. Ja: Aikaa kuluu odotteluun ja kävelyynkin.) Ja Helsingin ruuhkiin tarvitsen kuskin!

"Pienuus on yksi Helsingin valttikorteista. Kaikki on lähellä, ja kaupungissa on helppo liikkua niin kävellen, pyörällä kuin julkisilla kulkuvälineillä." Näin  luonnehtii Saido Mohamed, Vuoden 2011 pakolaisnaiseksi valittu syntyperältään somalialainen sairaanhoitaja, Ihmisoikeusliiton asiantuntija, kotikaupunkiaan tuoreimmassa Helsinki-infossa.

Riippuu siis siitä kenen silmin kaupunkia katselee. Minulle Helsinki on aina ISO kaupunki. Jos asuisin Helsingissä, juuttuisin todennäköisesti johonkin lähiöön, jossa voisin hoitaa arjen kuviot mahdollisimman vähällä vaivalla. 

Sateisen pääkaupungin jouluvalot jäivät kuvaamatta. Onneksi sade taukosi kukkakaupan kohdalla.

Kahvila Succes on yksi Korkeavuorenkadun pakollisista kohteista. Korvapuustit eivät koskaan petä.

Maailman paras museo Tampereelle?

Museot ovat tällaisten kukkahattutätien lempipaikkoja. Mutta kiinnostavat ne muitakin. Sen osoitti esimerkiksi taannoinen Ateneumin Tove Jansson -näyttely, jota katselivat kanssani kaikenikäiset ihmiset eri puolilta maailmaa.

Voisi olettaa, että vuoden päästä väliaikaisena näyttelynä ja toukokuussa 2017 kokonaisena museona avattava Muumimuseo Tampere-talossa kerää kävijöitä sankoin joukoin. Muumit kiehtovat kaikenikäisiä, ja nykyaikaisella museotekniikalla ja uusilla ideoilla rakennettu museo vastaa toivottavasti jokaisen odotuksiin. 

Ainakin itse innostuin valtavasti viime sunnuntain Aamulehden jutusta, jossa esiteltiin museorakentamisen tämänhetkisiä vaiheita ja kerrottiin uusista löydöistä, joita Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän lahjoituksista on tehty. Tulossa on siis jotain ennen näkemätöntä. Luvassa on myös yllätyksiä: sadekuuroja, ukkosmyrskyjä, tuulenpuuskia, sen mukaan mitä kirjoissa tapahtuu, kertoo suunnittelusta vastaava arkkitehti Taina Väisänen Aamulehdessä.

Uudesta Muumimuseosta tulee jännittävä paikka.

Tärkeintä museossa on tarina, keskiössä ovat kirjat ja vanha Muumitalo, josta tehdään myös virtuaalinen versio. Museokävijä voi siis päästä sisälle taloon seikkailemaan. Tuskin maltan odottaa! 

Lapsille museosta tulee varmaan ihan mahtava kohde. Kolmevuotias on silloin jo melkein viisi ja pikkuvelikin jaksaa jo museossa mainiosti. Museoseurasta käydään varmaan kilpailua; täällä on innokkaita aikuisia tarjolla paljon...

Mummo ja pappa odottavat jo museoseuraa!

Ainoa asia mikä tässä tulevassa museossa harmittaa on paikka. Tampere-talo on tyylikäs, monipuolinen kulttuurikeskus, mutta silti tuntuu, että Tove Jansson ja hänen tuotantonsa olisivat ansainneet jotain isompaa kuin 1500 neliötä talon alakerrasta. Miksi päättäjäjen on niin vaikea nähdä, millainen kultakaivos oikea Muumitalo-museo voisi Tampereelle olla? Pikkuisen kunnianhimoa, ja Tampereella voisi olla maailman paras museo!

Muumikirjat ovat kiehtoneet meillä ja maailmalla. Riittääkö Tampere-talo museolle?

Vaatekutsuilla

Sadetta rähmivän marraskuun pimeän illan voi viettää miellyttävästi vaatekutsuilla. Siis jos on kutsuttu, ja minut oli. Jälkiviisaana täytyy vain harmitella, etten ymmärtänyt valmistautua paremmin. Siis käydä läpi vaatekaappia ja miettiä, mitä oikeasti tarvitsisin. Nyt vain rimpautin ovikelloa sellainen epämääräinen "joku pusero olis kiva" -ajatus mielessä.

Vaatekutsuillahan tehdään muutakin kuin ostetaan vaatteita. Siellä seurustellaan, vaihdetaan kuulumiset jos ollaan tuttuja ja tutustutaan, jos ei ole ennen nähty. Siellä syödään - emännän velvollisuuksiin kuuluu tarjota jotain pientä (tiedän, kun olen kerran itsekin emännöinyt vaatekutsuja)  - ja sovitellaan. Ennen kaikkea sovitellaan!

Sovittaa voi kutsuilla sellaistakin, mitä ei tulisi mieleenkään ostaa. Mutta kun myyjä kerran on roudannut koko vaatevarastonsa jonkun kotiin, tuntuu ihan kohteliaaltakin (?) tutustua vaatteisiin kunnolla. Pikku hiljaa tarjonnasta seuloutuu sellaista, mikä alkaa miellyttää itseä ja muita. Niin, kanssasovittelijoiden kommentit ovat tärkeitä. Kerrankin on monta makutuomaria!

Mutta itse täytyy lopulliset päätökset tehdä, kuten aina. Eläkeläisen budjetti on tiukka eikä uusien vaatteiden tarvettakaan enää ole samalla tavalla kuin töissä käydessä. Vaatekutsujen tarjonnan keskellä on kuitenkin vaikea pitää pää kylmänä ja muistaa oma todellinen elämäntilanne. Entinen minä katselee vielä peilistä, kun "ihan kiva" pusero löytyy. 

Kolme huonetta täynnä vaatteita! Ensin käytiin läpi tarjousrekit.

Sitten soviteltiin normaalihintaiset.

Miljoona, miljoona, miljoona huivia. Mikä niissä aina kiehtoo? Kotona luulisi jo olevan riittävästi.

Saatoin siis tehdä virheostoksen. Onneksi en kuitenkaan kolmea tai oikeastaan neljää, kuten illan puolivälissä vielä näytti. 

Lopuksi illan emäntä pakkasi herkkupöydästä mukaan viemisiä kotimiehille. Eipä tarvinnut selitellä lenkkiseuran viivästymistä! Itse sain myyjältä mukaan vaatekuvaston. Sitä selailemalla voin palauttaa mieleen, miltä mikin vaate tuntui ja näytti päällä. Ehkä on kuitenkin parempi, että ne ovat vain kuvia.

Seuraavia vaatekutsuja odotellessa.

Aarrekartta toimii!

Ensimmäisen aarrekarttani tein yli kymmenen vuotta sitten. Istuimme iltaa silloisen työkaverini kanssa, söimme sienipiirakkaa, joimme punaviiniä ja rupattelimme. Joka puolella pöytää oli naistenlehtiä, ensin siistejä, lopuksi silputtuja. Saksimme lehdistä meitä puhuttelevia kuvia ja tekstejä, jotka päätyivät siististi liimattuina molempien omalle A3-kokoiselle paperiarkille. 

Tuota tuotosta ei ole enää ole. Muuton aikana se päätyi varmaankin roskiin tai paperinkeräykseen. Eikä sitä enää tarvittaisikaan. Koen että se täytti tarkoituksensa: silloiset haaveet ja unelmat, tiedostamattomatkin, todellakin toteutuivat, niin uskomattomalta kuin se ehkä kuulostaakin. 

Muutaman kuvan ensimmäisestä aarrekartastani muistan vielä elävästi. Yhdessä kuvassa oli nainen korkealla kalliolla katsellen alapuolella avautuvaa maisemaa. Tunnistin maiseman heti, kun pääsin sinne itse. Kuvaa leikatessani en ollut ajatellut, että se oli Kolilta, minua viehätti vain se avaruus ja kauas näkemisen tunne ja kuvitelma hengittämisen helppoudesta. Mutta siis todellakin pääsin Kolille, ihan samaan paikkaan kuin kuvan nainen ja tunnelma vastasi mielikuviani.

Toisessa mieleen jääneessä kuvassa käveli nainen rantakivillä. Tekstissä puhuttiin jotain vedestä ja saunakin taidettiin mainita. Sen haaveen toteuminen kesti pidempään, olin jo alistunut siihen, ettei siitä tule ikinä mitään. Mutta tulipas! Ehkä mökkiranta ei ihan vastaa muistikuvaani aarrekartan kuvasta, mutta aika lähelle se tulee. 

Viime syksynä askartelin ystävän kanssa toisen aarrekarttani. Tilanne oli hyvin samankaltainen kuin ensimmäisellä kerralla (ehkä puhetta - ja viiniä - oli vieläkin enemmän), mutta lopputulos tuntui minusta jotenkin keskeneräiseltä. Ihmettelin jälkeenpäin, haluanko oikeasti tällaisia asioita. 

Tällaiset kuvat ja tekstit puhuttelivat vuosi sitten.

Vuodessa niistä yllättävän moni on kuitenkin käynyt toteen. Hyvin usein istun tietokoneen ääressä katselemassa kaukaisuuteen kuten aarrekartan keskellä oleva nainen. Kirkkaita oivalluksen hetkiäkin on ollut. Kunnosta huolehtiminen tuntuu entistä tärkeämmältä. Teatterin, tosin useimmiten elokuvateatterin katsomossa istun aika säännöllisesti. Rantaravintoloita oli kesällä Hangossa melkein kuin aarrekartan kuvassa. Somalialaissyntyisen kirjailijan kirjan olen lukenut ja aika monta muutakin kertomusta niiltä alueilta, joista meille nyt tulee maahanmuuttajia. Ja metsässä olen onnellisin!

On siis todistettu, että aarrekartta selkiyttää omia haaveita ja auttaa toteuttamaan niitä. Kun se on näkyvällä paikalla, pitkän tähtäimen tavoitteet pysyvät mielessä arjen keskellä. 

Taitaa olla uuden aarrekartan aika. Ja sen askarteleminen on mukavaa puuhaa!

Vanha aarrekartta on tehnyt tehtävänsä. Tärkein niistä oli varmaan rohkeuden ja itseluottamuksen kasvattaminen.

Talvimielelläkin sattuu vahinkoja

Kovin nopsasti se sitten käy, siirtyminen syysajatuksista talvimielelle. Ei tarvita kuin yksi kunnon lumisade ja ryhdytään jo päivittämään joulukorttien osoitteita ja etsimään kaapista Icebugeja. 

Naapurien lapset olivat vielä nopeampia. Jo eilen pihaa isännöi (vai emännöi - onko lumiukko aina ukko?) kaksi komeaa lumiukkoa. 

Naapurin ovea vartioiva lumiukko on saanut tuoreen lumikuorrutuksen ja monta taputusta.

Lumitöiltä onneksi vielä vältyttiin. Kun oltiin lähdössä salille, oli naapurin nuori isä jo ehtinyt kolata puoli pihaa ja kaikki oli valmista, kun palattiin takaisin. Hyötyliikuntaahan se on, mutta liikun mieluummin salilla vähän monipuolisemmin. Tänään on kyllä siinä ja siinä, etten palannut heti pukuhuoneesta takaisin kotiin, kun kaivelin treenikassista likomärkiä vaatteita. Juomapullo oli menomatkalla valuttanut melkein koko sisältönsä kassiin (ja auton takapenkille, minkä huomasin vasta paluumatkalla).

Tiesin sen alitajuisesti koko matkan salille, oikeastaan jo siitä hetkestä, kun heitin sen syyllisen pullon (tai minä kai se syyllinen pikemminkin olin) kassiin. Monta kertaa ajattelin, että olisipa kurjaa, jos vesipullo ei olisi kunnolla kiinni. Eikä se ollut!

Sama juttu on ollut vahinkojen kanssa ennenkin. Kun tavarat hukkuvat ja unohtuvat, sen tavallaan alitajuisesti tietää, mutta ei osaa kuitenkaan toimia toisin. Tästä pullovahingosta otan kyllä opikseni - ainakin vähäksi aikaa.

Ensilumen päivä

Minä kuulun niihin, jotka eivät huokaile onnesta, kun taivaalta sataa ensilumi. Sehän tietää hyvästejä syksylle, loskaa, liukkaita kelejä, hyytäviä pakkaspäiviä ja paksua pukeutumista. 

Mutta on lumessa hyviäkin puolia, paljon. Sankka sade tyynnyttää mielen, rauhoittaa puuhastelemaan kotona tai vain makailemaan sohvalla (tein sitä koko aamupäivän), kun ei ole pakkoa lähteä mihinkään. Kolmenkymmenen vuoden takainen marraskuu palautuu etsimättä mieleen. Silloin katselimme äidin kanssa keittiön ikkunasta pihalle, joka hiljalleen peittyi valkoiseen vaippaan. Ruokailuhuoneen puusohvalla nukkui vajaan kahden kuukauden ikäinen tyttövauva. Silloinkaan ei ollut tarvetta enempään, elämä oli siinä ja onni täydellistä.

Lumisateen jälkeistä maiseman valaistumista ei voi olla ihastelematta. Ollaan sen verran syrjässä keskustan ruuhkista, että meillä ei näy loskaa, vain puhdasta valkeaa. Aika usein muutos on hyvästä, tällainen muutos on sitä aina. Ohut valkoinen kerros ei vielä riitä peittämään kuihtuneita kasveja, mutta lumella kuorrutettuina ne näyttävät upeilta (tai ainakin erilaisilta kuin eilen).

Puolenpäivän aikaan lumipeite oli ohut, illalla lunta oli jo paljon enemmän.

Sellainenkin aika oli, kun marraskuun pimeys tuntui kestämättömältä ja lumettomat talvet vaikuttivat mieleenkin. Pohjoisesta muuttaneena ja ainakin puolet vuodesta hankien keskellä asuneena en aluksi ymmärtänyt, miksi mieli oli niin apea, ennen kuin ensilumen sadettua kaikki kirkastui. Nyt yli neljänkymmenen eteläisen Suomen talven jälkeen en enää kaipaa samalla tavalla oikeita talvikelejä, hyvät ulkoilusäät riittävät. Tärkeintä on päästä joka päivä lenkille. 

Ennustettiin Miehen kanssa syvällisessä keskustelussa lounaskeittoa lusikoidessa, ettei tämä lumi jää pysyväksi. (Käymme usein syvällisiä sääkeskusteluja!) Ennustus ei perustu muuhun kuin sisäiseen varmuuteen ja vuosien kokemukseen. 

Lohdutukseksi ensilumen päivänä (en ihan tarkkaan osaa määritellä, miksi kaipasin lohdutusta) noukin kaupasta ostoskärryyn pari pientä valkoista princettiatähteä, jotka näyttävät kyllä aika lailla joulutähdiltä. Mutta kutsutaan niitä nyt sitten princettiatähdiksi. Sama logiikka kuin kaamosvalojen kanssa varmaan toimii. 

Tältä näyttävät princettiatähdet ensilumen päivänä.

Hyvää kahvia

Nyt otan ison riskin. Kahvi on asia, josta minun ei pitäisi kirjoittaa. En tiedä aiheesta mitään, vaikka useamman vuoden ajan minua on yritetty sivistää ja lähes jokaisella vierailulla Helsingissä puhutaan kahvista. En vain opi. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten arabica ja robusta eroavat toisistaan (tai nyt on, kun juuri opiskelin asiaa Wikipediasta, mutta kauan se tieto ei päässä pysy, veikkaan) eikä kunnollista tietoa oikeastaan mistään muustakaan kahviin liittyvästä.

Muutama kahvipensaan papu meillä on kotona tuliaisina Tansanian-matkalta yhdentoista vuoden takaa. Silloin pääsin aika lähelle kahvin alkuperää. Joka päivä juon kaksi tai kolme kupillista, itse tai jonkun muun keittämää. Siis jotain pitäisi tietää ja jotain mieltä pitäisi osata olla.

Jotenkin tuntuu siltä, että opin vaikka arabiaa helpommin kuin kahvialan sanastoa. Olen siis muiden armoilla silloin kun pitäisi tehdä uusia valintoja. Jos olen omillani, ostan aina Tummaa Presidenttiä, jota opin juomaan vuosia sitten kaupan kahviesittelyn ansiosta. Se maistuu paremmalta, täyteläisemmältä kuin Juhla Mokka, jota lapsuudenkodissa juotiin ja jonka ennen Tummaa aina ostoskoriin valitsin.

Silloin kun saan oikein hyvää kahvia, tunnistan sen kyllä. Niin on käynyt ihan lähiaikoina peräti kaksi kertaa ja siksi innostuin aiheesta.

Ensimmäinen kerta oli yllättäen saatu pikkumukillinen suomen kielen opetusryhmässä. Yksi syyrialainen opiskelijani oli tuonut meidän ryhmälle termospullossa kahvia, jota hän kaateli kaikille. Kahvi oli vahvaa, mustaa ja tuoksuvaa. En tiedä miten paljon tilanne vaikutti makuaistimukseen, mutta hyvää se oli. Vielä ei yhteinen kielitaitomme riittänyt selvittämään, millaisesta kahvista oli kyse. Suomalaiselta peruskahvilta se ei maistunut.

Mutta osaavat suomalaisetkin. Viikonlopun ostosreissulla keskikaupungilla poikkesimme Verkatehtaankadulla olevaan Mokkamestareiden kahvilaan, joka toimii myös myymälänä. Googletin ja selvisi, että Mokkamestarit on suomalainen, vuodesta 1990 toiminut paahtimo.


Ikkunapöytä oli oivallinen valinta uusille elämyksille!

Kahvilan musiikki ja soitin tuovat mieleen menneitä.

Joskus olemme saaneet lahjaksi Mokkamestareiden kahvipaketin, jota on juotu harvinaisena herkkuna. Kahvilassa valitsimme päivän kahvin (turvallista, tavallista!?) ja sen seuraksi yhden jaettavan leivonnaisen. Molemmat valinnat osoittautuivat täydellisiksi. En taaskaan osaa eritellä makuelämystä sen kummemmin, mutta niin hyvää se oli, että jatkossa harkitsen tarkkaan, kannattaako poiketa kahviloihin, joissa tarjotaan jotain peruskahvia. Ei ainakaan kahvin takia kannata!

Hieman kalliimpi Mokkamestareiden kahvikupillinen on kuin kahvi vaikka muutamassa lähistöllä olevassa kahvilassa, mutta mielestäni hinta-laatusuhde on kohdallaan. Ja kahvilaelämykseen kuuluu muutakin kuin maku. Lisäksi voi nautiskella nuorekkaasta miljööstä, yllättävistä ideoista sisustuksessa ja kahvilan vilkkaasta ihmisvirrasta.

Iltapäivän kahvihetki maistui pitkään hyvältä. Ehkä seuraavalla kerralla mukaan lähtee kahvia kotiinkin.

Ikkunapöydällä oli tarjolla mielenkiintoista luettavaa.

Uusia alkuja

Tänä syksynä on kaksi ystäväpariskuntaa tehnyt ison liikkeen: he ovat myyneet kotinsa, pakanneet tavaransa ja hankkineet uuden kodin eri paikkakunnalta. Toinen pari muutti naapurikuntaan, toinen Helsingin seudulta Keski-Suomeen. Olemme saaneet jo vierailla molemmissa kodeissa ja todenneet, että isot uudet alut innostavat ihmisiä ja meidät ulkopuoliset ne voivat tehdä vähän kateellisiksi.

Siellä he nyt uusissa kodeissaan sisustavat, tekevät pihatöitä, tutustuvat naapureihin ja lähiympäristöön, tekevät koko ajan uusia havaintoja, ihmettelevät ja nauttivat joka hetkestä!

Tässä saa puheenvuoron kateellinen minä: Omat uudet alkuni ovat viime aikoina olleet niin paljon pienempiä. Arabian opiskelun aloittaminen oli ehkä jotakin, mutta ihan säälittävältä kuulostaa kertoa, että eilen uskalsin pitkästä aikaa mennä pilatestunnille. Molemmissa oli kyse uskaltamisesta. Vieläkin (= tässä iässä) pitää tsempata itsensä, kun on yksin menossa outoon paikkaan vieraiden ihmisten keskelle. Mutta siis menin, hyvä pieni minä!

Takaisin asiaan: Uuden kodin sisustaminen on ihan parasta! Ja olisi kenties vielä parempaa, jos raaskisi luopua ainakin niistä esineistä, jotka eivät näytä olevan ollenkaan kotonaan uudessa paikassa (ainakin luulen niin). Aikakerroksia kodissa täytyy olla, joitakin esineitä ilman en ehkä olisi minä (tyhmä ajatus?!), mutta kun kotona viettää niin paljon aikaa, on kohtuullista että siellä on mukava olla. Mukavuutta ei ole vain hyvä sänky, siihen liittyy sekin, miltä huoneet näyttävät.

Kaksi puoltani taistelevat melkein päivittäin. Toinen pitää kynsin hampain kiinni vanhasta, kodista, tavoista ja tavaroista. Toinen haluaa uusiutua, muuttua ja kokea olevansa ajassa mukana. Sitten kun toisen puolen tarpeet käyvät pakottaviksi, on ihan pakko toimia. Niin kävi, kun kahdeksan vuotta sitten myimme vanhan moneen kertaan remontoimamme omakotitalon ja muutimme ihan uuteen rivitaloasuntoon. Toki syitä oli monia, mutta yksi aika keskeinen kuitenkin oli muutoksen halu, tunne siitä ettei elämä voi pysähtyä tähän.

Miksei vanhassa kodissa voi muka muuttua? Varmasti voikin ja olen toki joskus harmitellutkin sitä, etten vain tyytynyt tyhjentämään ullakkoa ja kellaria kaikesta sinne kertyneestä roinasta ja taas kerran remontoinut kotia senhetkisiä tarpeita vastaavaksi. Tuollainen harmitus on kuitenkin vain hetkellistä, se yllättää kun tarvitsisimme tilapäisesti enemmän tilaa, muuten olemme tyytyväisiä rivikotiasukkaita. Ainakin toistaiseksi. Täytyy tunnustaa, että Etuoven asuntomarkkinat ovat taas alkaneet kiinnostaa. Olisiko jo kerrostalon aika?

Ihminen tarvitsee uusia alkuja. Tai parasta varmaan puhua vain itsestään. Minä tarvitsen uusia alkuja uusissa puitteissa. Tai ainakin remonttia, piipittää pieni ääni sisälläni.

Tämä sisäänkäynti johtaa sydneyläiseen rivitalokotiin. Leikimme joskus ajatuksella, että asuisimme siellä.

Jos asuisimme Australiassa, kukkisi joulutähti pihassa talvellakin.

Kevättä odotellessa

Viime syksynä ahkeroitiin pihatöissä mökillä niin reippaasti (katso Raijan henki viime marraskuulta), että keväällä voitiin enimmäkseen vain nautiskella pihapiiriin ilmestyneistä kukista, tehdä lintuhavaintoja ja kuunnella ääniä järveltä.

Tänä syksynä syystyöt huitaistiin kiireellä, mutta toki tehokkaasti. Katse oli jo keväässä, jonne suunniteltiin puiden kaatoa (Mies) ja kivikkoryhmän uudelleen perustamista (minä), joka tullee olemaan voimat ylittävä urakka.

Mökillä ei kuitenkaan pihankaan tarvitse olla tiptop, vaan kyse on enemmänkin omasta halusta kokeilla jotakin tai muokata pihapiiriä omia kauneusarvoja vastaavaksi. Siis uudistuksia tehdään, jos jaksetaan ja jos siltä näyttää.



Haravankin täytyy välillä levätä.

Ennen-jälkeen -kuvilla voi houkutella itsensä tekemään enemmän kuin oikeasti jaksaisi. Tämä on ennen.

Tämä on tietysti jälkeen. Minusta kannatti!

Haravoidessa oli aikaa ihmetellä muutakin kuin marraskuun hämärää ja hiljaisuutta. Vaikka talvea odotellaankin, näyttää lämmin syksy sekoittaneen muitakin kuin minut. Omenapuu ja vadelmapensas odottavat kevättä maalis-huhtikuisessa asussaan, joku pensas on uskaliaasti mennyt vielä pidemmälle. Toivottavasti ne jaksavat taistella läpi tuiskun ja pakkasen, sillä niitäkin on varmaan tulossa.

Lämmin syksy on sekoittanut minut ja jonkun muunkin.

Viime joulun postikorttimaisema mielessä suunnataan hetkeksi katseet jouluun: valkoiseen hankeen, potkukelkkaretkille houkuttelevalle järvelle ja laiturin alle syntyvään jääpuikkomaailmaan. Voikohan sellaista joulua enää tulla?

Sitten onkin taas aika nauttia keväästä.

Taskulampun valossa

Yksin ei tulisi mieleenkään lähteä lenkille pilkkopimeässä. Mutta kun seurana on serkkutyttö, se tietysti tehdään.

Meistä tulee tyttöjä aina, kun osumme yhteen. Vaikka olisi varsinaisesti kyse hautajaisreissusta, olemme mieluummin murrosikäisiä tyttöjä kuin kuusikymppisiä mummoja. Ulkopuolisen on muutosta ehkä vaikea nähdä; käyttäydymme asiallisesti, laitamme ruokaa ja huolehdimme toisista aivan kuten ennenkin, mutta sisällä tapahtuu jotakin.

Lähdimme siis lenkille, kun porukat oli saatu ruokittua, nukkumisjärjestelyt ja seuraavan aamun aikataulut sovittua.

Mökillä ei ole katuvaloja eikä naapureista näy tielle merkkiäkään, sähkövaloista puhumattakaan, olemme keskellä täydellistä pimeyttä. Pieni taskulamppu kädessäni antoi sen verran valoa, että tiesimme olevamme tiellä emmekä kompastelleet yllättäviin esteisiin.

Ensin ihmeteltiin pimeyttä. Aina siihen ei ole voinut suhtautua yhtä luonnollisesti kuin tänään. Meillä molemmilla on ollut omat rankat kokemukset pimeyteen ja ahtaisiin paikkoihin liittyvästä pelosta, joka ahdisti joskus niin paljon, että nyt ymmärrämme ihmisiä, jotka ahdistuksessaan sortuvat äärimmäisiin tekoihin. Täytyy muistaa rientää avuksi, jos joskus vielä joudumme kokemaan sellaista!

Ylämäessä poistettiin päiväjärjestyksestä aamuinen jäykkyys, kipeytyvät polvet ja nilkat (ai, sinullakin!), jotka kyllä vetreytyvät kun lähtee liikkeelle. Samalla saivat mennä muutkin pikkuvaivat.

Paluumatka on pitkälti alamäkeä. Pimeyden keskellä ymmärsimme lempeästi kaikkia. Sukulaisten asioita käsiteltiin empaattisella otteella ja ihmeteltiin sitkeiden vanhusten (emme me - vielä!) voimaa.

Ei ehkä kuulosta kovin tyttömäiseltä. Silti kävelylenkin jälkeen oli kepeä, iloinen olo. Joku muukin kokee samanlaisia asioita, en vanhene yksin. Läheisyyden tunne oli yhtä riemastuttava kuin lettipäisenä tyttönä (lettejäni oli kadehdittu!), kun valvoin kesäyötä serkkutytön vinttikamarissa. Ja hei, nyt muistan sen pelottavan ukkosenkin, joka erityisesti oli jäänyt hänen mieleensä ja jonka itse luulin unohtaneeni.

Kiitos Miehen, mökillä on nyt kaamosvalot. Näin kauniisti ne kutsuvat sisälle marraskuisen pimeyden ja tihkusateen keskeltä.

Ihana aurinko, ihana lämpö

Juuri kun olimme vaarassa vaipua kaamosmasennukseen, aurinko tulikin takaisin.

Aamupäivän pitkällä lenkillä iho nautti lempeästä tuulenvireestä ja aurinko lämmitti ihanasti. Onko nyt kevät, vai olemmeko Italian syksyssä? Kaikki lämpimät syysmuistot ulkomaanmatkoilta melkein vyöryivät päälle. Espanja, Ranska, Puola, Italia. Tämä ei voi olla Suomi, marraskuussa!

Iltapäivän munkkikahvit siemaistiin ulkona terassilla. Varmasti viimeistä kertaa tämän vuoden puolella. Tietoisuus siitä, että tämä lämpöaalto ei kauaa kestä, saa nauttimaan jokaisesta hetkestä. Vaikka ne olisivat lyhyitäkin. Kahvihetken jälkeen kalpea aurinko näytti jo valmistautuvan laskemaan.

Jos tällainen sää on ilmastonmuutoksen ansiota, niin en valita enkä pode huonoa omaatuntoa ihmiskunnan puolesta. Kun kaikki suomalaiset, me mukaan luettuna, eivät tänä  (= tänäkään) syksynä ole menossa lomalle mihinkään lämpimään, täytyy jostakin saada vähän korvausta.

Tämä lämmin kuva on otettu hotellihuoneen ikkunasta Italian Bergamossa pari syksyä sitten.

Kiitos tilastomerkinnöistä!

Heti alkuun iso kiitos teille ihanille ihmisille, joista enemmistö näkyy minulle tärkeinä tilastomerkintöinä!

Tänä iltana tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun aloitin tämän bloggausharrastuksen. Silloin sanoin hyvästit liialliselle itsekritiikille ja annoin itselleni luvan nauttia naputtelusta. Eräässä nuoruuden vaiheessa haaveilin toimittajan ammatista, ja ehkä tämä tekstin ja kuvien yhdistely on jonkinlaista toteumattoman haaveen korviketta. 

123 juttua erilaisista aiheista on sen jälkeen lähtenyt maailmalle tai pikemminkin taivaan tuuliin vai mihin bittiavaruuteen ne mahtavatkaan häipyä. Mitään erityisiä tavoitteita tekstien määrän tai sisällön suhteen minulla ei alkuun ollut. Nyt huomaan, että julkaisen uutta noin kolmen päivän välein. Jos julkaisuväli venyy pidemmäksi, huomaan huolestuvani. Alkuun olin niin innostunut bloggaamisesta, että juttuaiheet pyörivät päässä kaiken aikaa. Nykyisin pää on siinä asiassa jo rauhoittunut.

Lähdin siis vähän soitellen sotaan. Myöhemmin opin, että bloggarilla pitäisi olla tavoiteyleisö ja hänen pitäisi selkeästi keskittyä blogissaan johonkin tiettyyn aihepiiriin. Minä kirjoitan mistä milloinkin. Sen tein selväksi itselleni alussa, että minkään ruoka-, sisustus-, muoti- yms. blogin kanssa en lähde kilpasille. En myöskään halunnut kirjoittaa liian intiimejä paljastustekstejä itsestäni tai läheisistäni. Melkoista tasapainoilua siis.

Koukuttava harrastus tämä on ollut. Eikä vähiten tilastojen takia! Blogin katselujen määrää tulee seurattua säännöllisesti. Nyt ihmettelen, katseleeko joku oikeasti Venäjällä blogiani, kun sieltä on viime aikoina ollut useampaan kertaan tilastomerkintöjä. Kiinnostavimpien tekstien järjestystä on myös mukava tarkkailla. Yksi on edelleen ylittämättä eli ensimmäisten tekstien joukkoon kuuluva Mori, jonka joku oli vastikään taas löytänyt. Ja vaikka en muotijuttuja kirjoitakaan, niin kaikki pukeutumiseen liittyvä näköjään kiinnostaa.

Mori on nyt vähän erinäköinen kuin tässä vuosi sitten otetussa kuvassa. Hymy on kuitenkin edelleen herkässä. Uusia Mori-juttuja on luvassa!

Kesä ja mökki näyttävät tilastojen valossa olevan lempiaiheitani. Enkä ihmettele: hurahdin mökkielämään, metsään ja järveen aika totaalisesti. Lähes kaikki kuluneen vuoden luontoelämykset ovat olleet lajissaan ensimmäisiä kokemuksia mökillä. Saa nähdä, löydänkö sieltä vielä uusia elämyksiä.

Tilastomerkinnöistä tärkein kertoo, että blogiani seurataan. Ja se jos mikä on palkitsevaa. Kovin moni ei blogistani tiedä, ja vaikka kirjoitankin itsekkäästi itselleni ("jotta sanat eivät unohtuisi"), on ihana huomata, että joka päivä joku on viitsinyt kurkistaa tänne. Se pistää yrittämään pikkuisen paremmin. Ja erityiskiitos kommenteista!

Se ainoa alkuperäinen tavoite, että pienistä asioista tulisi kirjoittamisen myötä merkittävämpiä, on täydellisesti toteutunut. Ehkä olen jopa oppinut pysähtymään hetkeen paremmin, ainakin jälkikäteen, kun yritän seuloa merkittäviä kokemuksia sanallisiksi. Luulen myös muistavani kuluneesta vuodesta enemmän, kun kokemuksia on pitänyt puntaroida kirjoittamalla. Surviaisten sunnuntai ja monet muut luontoelämykset olisivat muuten saattaneet pyyhkiytyä muistista kokonaan.

Tältä näytti mökkitien koivikko viime marraskuussa.