Jouluista tunnelmaa

Vaikka joulun pääjuhlallisuudet vietetäänkin meksikolaiseen tapaan Hacienda Labor de Riverassa, on suomalaisesta joulutunnelmastakin mukava nautiskella näin etukäteen. Vähän niin kuin poimisi rusinoita pullasta - siis jos rusinat ovat herkkua. Eli tehdä juuri sitä, mitä omat mielihalut sanelevat.

Tänä vuonna oma tekeminen taitaa jäädä porkkana- ja lanttulaatikkoon. Niihin ostettiin tänään aineet ja viikonloppuna on tarkoitus herkutella itse tehdyillä laatikoilla. Karjalanpiirakoiden ja pipareiden leipominen on vielä harkinnassa. Leipomishommia tehdään lähinnä pikkupoikien ehdoilla. Tärkeämpää on kuitenkin tulevana lauantaina eläytyä täysillä Sorin Sirkuksen Joulushow`hun ja nauttia lautapelien pelaamisesta poikien kanssa.

Joulutori on parhaimmillaan illan hämärtyessä.

Joulutunnelmaan pääsee Keskustorin joulutorilla vaikkapa jonottamalla kahvia ja munkkia täpötäydessä Pyynikin näkötornin kahvilassa. Todellakin, viime lauantaina ainakin jono oli melkoinen, eivätkä munkit edes ole perinteistä jouluruokaa! Mutta joka vuosi munkkikahvit kuuluvat joulunalusostosten ohjelmaan. Samoin kuin Steinerkoulun joulumyyjäiset, joista tänä vuonna tuotiin kotiin vain taatelikakku.

Jos vielä pääsee joulun alla kylään perinteikkääseen kotiin, joka on ensimmäisen adventin ja pikkujoulujen kunniaksi puettu täyteen jouluasuun (no, kuusi puuttui), alkaa mieli olla jo viritetty. Kylämatkalla kuuluu myös poiketa kukkakauppaan ostamassa viemiseksi jotain joulunpunaista.

Kyläpaikan paperiset joulutontut ja ikkunan Usko, Toivo ja Rakkaus -jouluvalot ovat ainakin 60 vuotta vanhoja! Joka vuosi ne kaivetaan kääröistään tuomaan joulun tunnelmaa ja kertomaan menneistä vuosista. 

Jotenkin alkaa pikku hiljaa tuntua siltä, että vuoden päästä meilläkin eletään taas täysillä joulun aikaa. Siksikin tällainen välivuosi tekee hyvää, että tietää, mitkä perinteet ovat säilyttämisen arvoisia ja mitä asioita omassa elämässään kaipaa.

Paperitonttu tarjoilee leikisti joulupuuroa ja isäntä oikeasti portugalilaista likööriä, joka päätti meidän pikkujouluaterian (metsäsienikeittoa, haukipullia, pinaattimuhennosta, tattirisottoa, metsämarjoja - ihan täydellistä!).

Näkemiin marraskuu

Helppo, rento, rauhallinen, yksinkertainen ja aika hiljainenkin marraskuu alkaa olla takana.

Lauantaina alkaa jo joulukuu, ja ainakin Tampereella avautuu Joulutori ja todellinen joudun odotus saa lisää puhtia. Siis niillä, jotka odottavat sitä perinteistä, kaupallista joulua. Josta minä sanouduin irti edellisessä postauksessa, toki vain siitä syystä, että minulla on jouluna erilaista tekemistä. Aion kuitenkin poiketa joulutorilla ja ehkä pari pakettiakin tulee hankittua, mutta siihen se jää.

Helppo marraskuu on ollut siksi, että marraskuussa usein valtaavaa pimeysahdistusta ei tänä vuonna ole tullut. Joskus pelkkä ajatus pitkästä, harmaasta marraskuusta on ollut kauhistuttava. Ehkä ahdistusta on nyt pitänyt loitolla säännöllinen liikunta, raikas ulkoilma tai matkan odotus. Tai hyvät kirjat, tv-sarjat ja itselle annettu lupa vain olla.

Sorsapuisto viime viikon torstai-iltana klo 23. "Missä minun lumi?" kysyi meksikolainen Karina tänään, kun puhuttiin säästä.

Näin satumaiseksi maisema muuttuu, kun sitä saa vähän käsitellä. Mitä siitä tunnelmasta olisikaan saanut irti kunnon kameralla! Joka tapauksessa lunta ei oikeastaan kaipaakaan.

Rentoa oleilua kotona voisi nimittää laiskotteluksikin ja kokea siitä huonoa omaatuntoa, mutta siihen en nyt suostu. Jonkun mielestä olen varmaan tuhlannut lukuisia elämän kallisarvoisia hetkiä ratkomalla ristisanoja tai katsomalla Suomen kaunein koti -ohjelmaa. Valon ja kevään myötä kiinnostuksen kohteet kuitenkin muuttuvat, tiedän sen kokemuksesta, eikä itsesyyttelyyn ole syytä.

Marraskuun kalenterissa on ollut paljon tyhjää tilaa. Yksi ehdoton kalenterimerkintä marraskuussa  kuitenkin oli: ison tamperelaisen yrityksen isot juhlat viime viikolla Tampere-talossa. Työaikana tällaisia tilaisuuksia oli enemmän, ja niiltä ajoilta on paljon tuttavia, joiden tapaaminen oli nytkin juhlien parasta antia, vaikkei puitteissa ja tarjoiluissakaan mitään valittamista ollut. Juhlia pitäisi olla enemmän, olen ehdottomasti juhlaihminen, ja lähden kyllä ilolla kotoa heti kun juhliin kutsutaan. Valitettavasti vain juhlakutsuja tulee nykyisin kovin harvoin.

Vähän bling-blingiä juhliin. Kun juhlakutsu tulee, käynnistyy heti huolekas pohdinta. Mitä päälle, mitä jalkaan? Nyt varauduin siihen, ettei juhlatilassa välttämättä istuta pöydissä, ja oikeassa olin. Neljä tuntia seisomista korkkareissa olisi ollut mahdoton suoritus, mutta näissä kengissä se onnistui. Koru on aitoa Muranon lasia ja sopi hienosti muiden asusteiden väriin.

Nyt voisi kyllä katsoa peiliin ja ihmetellä, miksen itse järjestä juhlia, jos niitä kaipaan. Niinpä. Tässä asiassa olen selvästi vanhentunut. Vielä muutama vuosi sitten oli itsestäänselvyys, että ainakin pikkujouluaikaan kutsutaan taloyhtiön ihmiset meille. Nyt se tuntuu liian vaivalloiselta, jopa turhalta puuhalta. Edes opettajakollegoille en ole saanut järjestettyä tänä syksynä mitään kivaa yhteistä tekemistä.

Ehkä Meksikon-matka innostaa taas olemaan aloitteellinen sosiaalisessa elämässä. Palkitsevaa pienikin vaivannäkö yleensä on.

Joulun odotusta ilman jouluvalmisteluja

Elämme omituista tai vähintäänkin erikoista aikaa. Tai ainakin minä elän, luultavasti myös Mies, siksi monikko. Joulu lähestyy, mutta meillä ei juurikaan puhuta joulusta. Ei aikatauluteta tekemisiä, ei pohdita joululahjoja, ei tehdä eikä aiota edes lähettää joulukortteja, ei suunnitella jouluruokia (haetaanko kalat hallista? tehdäänkö laatikot itse? pitääkö olla kuivakakku? kalkkuna? milloin leivotaan piparit? entä karjalanpiirakat? mitä uutta voisi kokeilla?), ei kerta kaikkiaan tehdä mitään jouluun liittyvää. Ei joulusiivoustakaan!

Ja on jotenkin irtonainen olo. Kun kulkee kaupungilla, poikkeilee liikkeisiin, tai vaikkapa avaa päivän lehden, ei voi välttyä siltä tiedolta, että joulu on jo melkein ovella. Mutta nyt sen tiedon voi sivuuttaa: ei koske minua. Kaiken jouluinformaation tarkoitushan on saada ihminen tekemään hankintoja, tuhlaamaan yli varojensa tai ainakin tuhlaamaan, panostamaan oikeanlaisen tunnelman luomiseen ja hankkimaan lahjakuvastojen ihanuuksia.

Yleensä se toimii. Minunkin ajatukseni alkavat marraskuun alkupuolella kiertää jouluaiheen ympärillä kiihtyvällä vauhdilla, välillä jopa hysteriaksi yltyen, kun kaikkea ei millään ehdi, ei jaksa, ei osaa, ei tiedä eivätkä rahatkaan kaikkeen riitä. Tulee tehtyä hutaistuja päätöksiä, huonoja hankintoja ja arveluttavia ostoksia. Kun on vielä tämä huono omatunto -ongelmakin: kaikilla on jo liikaakin kaikkea, eli pitäisikö tyytyä vain aineettomiin lahjoihin, ja miten sitten osoitetaan välittämistä?

Pikku pihamme omenapuu "kukkii"  iltaisin näin kauniisti. Enää ei tulisi mieleenkään kauhistella niitä, jotka sytyttävät jouluvalonsa marraskuussa.

Tuleehan se joulu meillekin, vääjäämättä, (ainakin toivon niin), vaikka tänä vuonna se tulee helpomman kaavan kautta. Meksikossa istumme valmiiseen joulupöytään, sukua on läsnä vain Tytär ja me kaksi, ja seuraamme vähän ulkopuolisina toisen kulttuurin jouluperinteitä. Emme osaa ennakkoon kuvitella joulun kulkua, kuten Suomessa osaisimme, mutta hyvää ruokaa sielläkin oletettavasti on luvassa.

Olen kyllä oikeasti jouluihminen, tuo alussa kuvailtu hysteria on ehkä hieman liioittelua, joka korostuu nyt, kun ollaan toisessa ääripäässä. Ehkä Meksikossakin muistelen kaiholla ensimmäisiä mökkijouluja, kun lumisesta metsästä haettu kuusi koristeltiin arfikkalaisilla puueläimillä, saunottiin rantasaunan löylyissä, istuttiin yhdessä tehtyjen jouluruokien ääreen ja jännitettiin, miten pukki osaa mökille. Tai jotain muuta niistä kohta neljästäkymmenestä Miehen kanssa eletystä joulusta, jotka kaikki on vietetty kotimaassa omien tuttujen traditioiden mukaan.

Tänä vuonna nautitaan joulusta kotimaassa pienimuotoisesti ennakkoon itsenäisyyspäivän aikaan. Sellainen on ainakin suunnitelma. Täytyyhän ihmisellä edes pieni joulustressi olla! Ja jatketaan sitten joulun jälkeen, jos Meksikossa jäimme jostain paitsi.

Tämän verran on jouluvirityksiä sisätiloissa. Joulukukkiakaan ei kannata hankkia ennen joulua - ehkä kuitenkin joulun jälkeen.

Meksikoon!

Tänään on tasan kuukausi siihen, kun tähän aikaan iltapäivällä istumme (ei-niin-mukavassa) Finnairin koneessa, joka on ottanut suunnan kohti Meksikoa. Vähän epätodelliselta tuntuu, vaikka matka on varattu jo pari kuukautta sitten, siitä on puhuttu paljon ja ajateltu sitäkin enemmän.

Kun varmistui, että Tytär suuntaa helmikuussa uusiin haasteisiin, alkoi vahvasti tuntua siltä, että olisi todella sääli jättää käyttämättä tilaisuus kurkistaa siihen erikoiseen, kiehtovaan ja värikkääseen maahan, jossa hän on viettänyt melkein kaksi vuotta. Ja sinä aikana tutustunut maahan monipuolisesti: kiertänyt niin historiallisia kuin nykypäivänkin kohteita, vieraillut monissa  kaupungeissa, osallistunut erilaisiin tapahtumiin, opiskellut kieltä. Parempaa opasta, joka osaa myös ottaa huomioon ikääntyvien vanhempien toiveet, emme voisi toivoa!

Vaikka ilmastonmuutos huolettaakin, niin paljon, että olin jo antamassa tälle tekstillekin otsikoksi Vielä kerran kaukomaille, ja ajatellut tulevaa matkaa lähinnä lentomatkailun näkökulmasta, heitän hetkeksi huonon omantunnon sivuun ja ajattelen Meksikon matkan antia. Ennen kaikkea maailmankuvan avartumista, erilaisten ihmisten kohtaamista ja kiehtovien maisemien kokemista.

Kahden viikon matkalla ei tietysti oteta haltuun koko maata. Varsinkin, kun ensimmäinen viikko on tarkoitus viettää Tyynenmeren rannalla Puerta Vallertassa toipuen pitkästä lentomatkasta, ihaillen auringonlaskuja ja totutellen meksikolaiseen ruokaan. (Vatsatauti on varmasti luvassa, kertoi iloinen meksikolainen suomen kielen opiskelija hymyillen, kun kuuli, että olen menossa jouluksi Meksikoon.)

Mutta kahta viikkoa ei onneksi maata rannalla! Toisen viikon kierrämme Tyttären autolla katsomassa hänen valitsemiaan nähtävyyksiä, kohtuullisten ajomatkojen päässä. Jotta ehtisimme ja jaksaisimme kokea ja sulattaa isosta maasta jotain sille tyypillistä, jätämme käymättä pääkaupungissa, joka veisi matkasta kohtuuttoman ison osan. Ruuhkaisessa miljoonakaupungissa liikkuminenkin on niin aikaa vievää. Sen sijaan rauhoitumme joulunpyhinä haciendassa (äidin toive!), jossa on luvassa ainakin tyypillinen meksikolainen jouluateria.

Kunnon turisti valmistautuu tietysti matkaansa huolella, jotta osaisi katsoa oikeita asioita ja kokisi muutakin kuin hotellin uima-allasalueen. Jotta emme olisi ihan ennakkoluulojen ja vaillinaisten tiedonmurusten varassa, olemme katsoneet Meksikosta kertovan dokumenttielokuvan ja lukeneet suomenruotsalaisen kirjailjan ja näyttelijän Vivi-Ann Sjögrenin kaksikymmentä vuotta sitten julkaistua Meksikon päiväkirjaa.

Luvassa on varmasti Kokemus, isolla K:lla, ja lukuisia Elämyksiä. Etukäteen tietysti pelottaa ennen kaikkea pitkä lentomatka, mutta niin pelkäsin Australian lennonkin alla, ja hengissä ollaan! Aika todennäköistä kuitenkin on, että tämä jää viimeiseksi lentomatkaksi kaukomaille. Junamatkat alkavat jo kiehtoa mielikuvitusta ja houkutella enemmän, monestakin syystä.

Tuliaisia Meksikoon! Siellä kuulemma tiedetään, että Suomessa valmistetaan maailman parasta giniä ja meiltähän sitä voi tilata. 

Hämäriä päiviä

Talviajan myötä hämäryys vain lisääntyy, ja sen mukana hitaus, saamattomuus ja suoranainen laiskuus. Vai olisiko syy verkkaisuuteen jossain muualla? Kotona on kuitenkin mukava olla, mukavinta oikeastaan, päivän ohjelmaksi riittää tunti kuntosalilla tai kävelylenkki. Mutta kirjoja kuluu! Ja hyviä tv-sarjoja!

Eilen päivällä luin noin 150 sivua Satu Hassin elämäkertaa Mannerheim-solki ja punalippu (2018) ja iltalukemiseksi kanadalaisen Nobel-palkitun Alice Munron novelleja, joita löysin kirjastosta vielä yhden ennen lukemattoman  teoksen. Hassin kirja on ihan liian painava sängyssä luettavaksi, ja Munron novellit ovat juuri sopivan kiehtovia häivyttämään lukijan tavallisen arjen ja tuomaan tilalle erilaisia ihmiskohtaloita, vaikka välillä (iltalukemiseksi) aika rankkojakin.

Rankkaa tai ehkä pikemminkin raskasta mutta silti kiehtovaa on ollut seurata tanskalaista Huuto syvyydestä -tv-sarjaa, josta on television puolella menossa toinen tuotantokausi. Meillä päästiin sarjan makuun vasta vähän aikaa sitten, mutta Areenasta on katsottu jo urakalla kahdeksan ensimmäisen kauden jaksoa. Lauantai-iltana käytiin Miehen kanssa keskusteluakin siitä, miksi katsomme jopa lauantaina kyseistä sarjaa, joka ei todellakaan ole mitään kevyttä iltaviihdettä.

Mutta olemme siis koukussa, ja sitä ennen olimme koukussa keskiviikkoiltaisin osittain samanlaista tematiikkaa (mm. molemmissa päähenkilönä pappi; molemmat ristiriitaisia mutta keskenään hyvin erilaisia roolihahmoja) käsitelleeseen brittisarjaan Särkynyt enkeli, jota mieluummin kutsun alkuperäisellä nimellä Broken ja jonka Nina Simonen I think it`s gonna rain today -tunnusmusiikkikin on niin hieno.

Sunnuntai, marraskuu ja kävelylenkki. Aurinko laskee jo iltapäivällä ja nostaa maisemasta esille Viinikan kirkon tornin. 

Näitä hienoja värikkäitä auringonlaskuja on tänä syksynä ollut useita.

Neljä vuotta blogia alkaa tulla täyteen ja sen kunniaksi päivitin luetuimmat tekstit koko ajalta. Kampaajani Morin kuulumiset ovat kiinnostaneet eniten (kiitos Facebookin), mutta on kymmenen eniten luetun tekstin joukossa myös hyvinkin henkilökohtaisia postauksia.

Koko ilta teatteria

Sain yllättäen loppuviikolla kutsun teatteriin lauantai-iltana. Kyseessä oli Teatteri Siperian esi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Kellatiteatterissa ja kutsujana henkilö, johon olen tutustunut nykyisen vapaaehtoisen opetustyön parissa. Emme opeta samassa ryhmässä, mutta olemme omien ryhmiemme vetäjiä, ja se asia yhdistää. Vaihdamme sähköpostia silloin tällöin tarvittaessa ja tapaamme vapaaehtoistyön puitteissa pari kertaa vuodessa. Mutta emme siis ole varsinaisesti ystäviä.

Kollegani on poliittisesti ja muutenkin erittäin aktiivinen henkilö. Hän vaikuttaa Tampereen kunnallispolitiikassa, istuu valtuustossa, kirjoittaa nimellään Aamulehteen ja on mukana aika monen järjestön päättävässä elimessä.

Tämä kuva ei liity eiliseen teatteri-iltaan mitenkään muuten, kuin että tässä on kyse vapaaehtoistyöstämme ja mukavasta muistosta. Olin oman opiskelijaryhmäni kanssa lokakuun alussa vierailulla Mukanassa, tamperelaisessa kohtaamispaikassa, jossa vieraat kirjoittavat nimensä taulun vieraskirjaan. Eilen ei edes otettu kuvia, kollegani ei harrasta somea, Mukanan kuvia taas en itse halua julkaista sosiaalisessa mediassa. 

Olin iloisesti yllättynyt ja aika lailla hämmentynytkin teatterikutsusta. Tiesin, että on kyseessä ensi-ilta, ja näytelmästäkin olin perillä, kun Aamulehti oli sen juuri esitellyt. Kollegallani oli esitykseen varmaankin kutsuvierasliput. Luulen, että hän olisi saanut teatteriseuraa helpostikin. Mistä tässä on kysymys? Miksi juuri minä? Onko paikalla koko kaupunginvaltuusto vai kenties seuralaiseni omia puolueaktiiveja? Kalastellaanko tässä ääniä seuraavia vaaleja silmällä pitäen?

Olinpa tyhmä ja epäluuloinen!

Liput olivat kutsuvierasliput, se meni oikein. Paikalla ei ollut poliitikkoja vaan tamperelaista teatterikermaa (näyttelijöitä, TTT:n edellinen johtaja, kulttuuritoimittajia jne.) ja lehtien sivuilta tuttuja henkilöitä. Tunnistin, mutta en varsinaisesti tuntenut ketään. Toisin kuin seuralaiseni. Hänellä oli tuttuja joka puolella, hän tervehti ihmisiä iloisesti ja vaihtoi aika monen kanssa muutaman sanan, menneistä ja tulevista yhteisistä tekemisistä.

Kuljin mukana ja hymyilin joka puolelle, kuuntelin ja katselin. Ihan kuin olisin ollut tosielämän teatterin sivustaseuraajana. Ihailin vaivatonta dialogia, erilaisten ihmisten kohtaamisia, kepeää ja välillä vakavaakin seurustelua.

Kerroin seuralaiselleni, että tunsin oloni samanlaiseksi kuin 80-luvun alussa Pariisissa, jossa sain ilon (ja kunnian!) käydä kunnianarvoisan Comédie-Françaisen (teatteri on perustettu jo 1860) näytännössä yhdessä nyt jo edesmenneen kulttuurilähettilään, toimittajan ja kirjailijan Mirja Bolgárin kanssa, joka vähän samaan tapaan esitteli minulle paikalla olleita ranskalaisia kuuluisuuksia. 

Muutenkin ilta oli mukava. Joimme ennen esitystä lasilliset punaviiniä ja vaihdoimme nopeat kuulumiset. Politiikkakin sivuttiin, mutta lähinnä minun aloitteestani. En koko iltana kokenut oloani vaivautuneeksi enkä miettinyt, miksi minut oli kutsuttu. Yhdessä totesimme erotessamme, että tavataan taas. Ehkä teatterikutsu olikin yksinkertaisesti vain ystävyydenosoitus? 

Nämäkin tunnelmat ovat enää muisto vain. Kävelin eilen teatterin jälkeen kotiin bussipysäkiltä hienoisessa lumisateessa.

PS. Varsinainen teatteriesitys oli nimeltään Kylä. Siinä esiintyy mm. Veriveljissä (siinä TTT:n versiossa 90-luvulla) hurmannut Juha Junttu ja Komediateatterin Päämääränä Tuntematon - näytelmässä huikean suorituksen tekevä Tuukka Huttunen. Erikoinen, kantaaottava, ajankohtainen, absurdi komedia, melkein dystopia. Arvosteluja voi varmaan lukea pian ainakin Aamulehdestä. Itsekin odotan!

Lisää kuvateksti

Takaisin normaaliin

Sade ropisee peltikattoon, hämärä on laskeutunut maiseman ylle koko päiväksi. Vielä muutama kirkkaankeltainen lehti pitää kiinni koivun oksasta, suurin osa on jo antautunut syksylle ja ihan pian tulevalle talvelle.

Todellakin! Viime viikolla ihmeteltiin erikoisen lämmintä säätä, pelattiin golfia, juotiin kahvia laiturilla, nautiskeltiin haravoinnista ja mökkimaisemasta. Nyt on palattu kaupunkikotiin normaaliin syksyiseen aikatauluun, ja lunta on siis luvassa. Viimeisen kerran - ehkä - siirrytään talviaikaan sunnuntaina, ja mikäs sen sopivampaa olisi tapausta juhlistamaan kuin kunnon lumimyräkkä.

Lauantai-iltana saatiin vielä ihailla hienoa auringonlaskua mökillä.

Valmistelen iltapäivän hämärässä huomisia oppitunteja ja yritän muistella, mitä toissa lauantain seminaarimatkalla sovittiin. Syysloma on tehokkaasti siivonnut muistia, ja tärkeitä palasia palautuu pikkuhiljaa. Aamu käynnistyi erittäin hitaasti, mutta kuntosalikäynti virkisti hieman, ja nyt huomisen odottaminen alkaa jo innostaa.

Oikeastaan tämä rauhallinen, tavallinen arki tuntuu ihan mukavalta. Marraskuussa ehditään varmaan paremmin suunnitella tulevaa, erilaista jouluakin. Mutta siitä myöhemmin.

Lehtikasat on jo siirretty kompostiin. Mökkipiha jäi aika siistiin kuntoon!

Haravoidessa sai useammankinkin kerran pysähtyä luonnon kauneuden edessä.

Väriloistoa

On tämä syksy ollut upea! Päivästä toiseen on saatu ihailla luonnon väriloistoa, jollaista ei ole ennen nähty, ei ainakaan tässä mittakaavassa ja koko Suomessa.

Viime päivien lämpötilakin on vienyt ajatukset Keski- ja Etelä-Eurooppaan.

Eilen muisteltiin Eerikkalan golfkentän aurinkoisella terassilla vastaavaa tilannetta vuosia sitten syyslomalla Italian Bergamossa. Erona oli vain ne kalliisti pukeutuneet liikemiehet, jotka siellä kiiruhtivat vaihtamaan liituraitansa urheiluasuun. Eivätkä he tietenkään puhuneet sitä hauskalta kuulostavaa savon murrettakaan, joka Tervossa on valtakieli. Mutta luonnon puolesta tilanne tuntui jokseenkin samanlaiselta.

Vaikka taustalla jyskyttääkin ajatus, että tämä ei ole normaalia, tämä ei ole oikein eikä "isossa kuvassa" hyväksi, täytyyhän tätä ihastella. Kännykkäkamera ei ole oikea väline tallettamaan puiden hehkua tai auringonlaskujen aikaan liekehtivää taivaanrantaa, mutta on kuitenkin yritettävä. Jos vaikka en enää marraskuussa muistakaan, miten värikäs Suomen syksy voi olla.

Lenkilläkin on ollut pakko pysähtyä ja nostaa katse maasta.

Mökillä nämä pienet vaaleanpunaiset ruusunnuput elävät vielä lokakuun puolivälissä kesätunnelmissa. Kesän värit tuntuvat niin pehmeiltä ja kilteiltä syksyn dramaattisen hehkun rinnalla.

Sunnuntaina aurinko helotti kirkkaalta taivaalta. Puolet rantakoivujen lehdistä oli haravoitu, ja laiturikahvien jälkeen oli aikaa taas ihmetellä yhä kauemmas katoavaa Keitelettä. Toivottavasti vesi on taas keväällä normaalilla korkeudella.

Auringonlaskut värjäävät rantamaiseman. Sisältä se näyttää tältä. 

Tulevaisuuden tekijät

     

Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.                                                                       

Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,                                                                                  

yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa, 

niin kuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.  

Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!                                                             

Kirjapiirissä oli luettavana Esko Valtaojan teos Kohti ikuisuutta (2017). Fysiikan, kemian ja biologian hatarista perustiedoista huolimatta kirjan voi lukea ja ymmärtää humanistikin. Valtaoja kirjoittaa kiinnostavasti, ottaa esimerkkejä omasta elämästään ja sitoo tekstinsä konkreettiseen aikaan ja paikkaan. Humanisti ilahtuu lukuisista viittauksista tuttuun kaunokirjallisuuteen, elokuviin ja musiikkiin, jopa sarjakuviin, sekä teoksen välillä runolliseen lentoon nousevasta kielestä. Valtavan lukeneisuutensa Valtaoja todistaa jokaisella sivulla.

Kirjapiirissä keskusteltiin eilen vaikeista aiheista ja saatiin palkkioksi herkutella avaruuskakulla.

Kirjaa lukiessa lukijan täyttää ainakin hetkittäin samanlainen olemisen riemu kuin alussa siteeratussa Edith Södergranin runossa, joka sekin löytyy Valtaojan teoksen sivuilta. Viimeaikojen pessimismi, tulevaisuusuhat ja voimaton alakulo haihtuvat, ja tilalle tulee usko ihmisen mahdollisuuksiin. Vaikka käytänkin sanaa usko, ei kyseessä ole mihinkään yliluonnolliseen pelastukseen luottava kirja, vaan tiukan tieteelliseen faktaan perustuva teos. "Tieto on luuloa parempi ponnahduslauta ajatuksen lennolle", Valtaoja toteaa.

"Tieto on valtaa, on aina ollut valtaa, mutta vasta nyt valta on meidän eikä kaukaisten vallanpitäjien käsissä". kirjailija jatkaa ja korostaa nykyihmisen vastuuta alkaneen vuosisadan tuplahaasteessa: ei riitä, että pelastamme ihmisen, meidän on pelastettava myös maapallo. Meidän on otettava avuksi teknologian rajattomat mahdollisuudet. "Me voimme luoda rauhan ja runsauden tulevaisuuden, jossa koko maapallo voi paremmin, ja jossa lapsemme ovat terveempiä, vauraampia ja viisaampia kuin me -".

Lyhytnäköisesti omaa napaansa (ja parhaassa tapauksessa paria jäljellä olevaa vuosikymmentä) tuijottavalle kirjan tarjoama tulevaisuudenkuva saattaa vaikuttaa utopistiselta. Mutta kun käännän katseeni perässä tulijoihin, vaikkapa kolme- ja kuusivuotiaisiin pojanpoikiin, kuva saa ihan erilaisen perspektiivin.

Avaruus on pikkupojille tuttu juttu; kuusivuotias piti juhannuksena isovanhemmille luennon (luento on hänen itsensä aivan oikein käyttämä sana) alkuräjähdyksestä, planeetoista ja elämän synnystä. Päiväkodissakin hän on esitellyt tietämystään avaruudesta. Mummolassa hän saattaa istahtaa pianon ääreen, ottaa Tiede-lehden "nuottivihoksi" ja laulaa ja soittaa avaruusaiheista itse keksimäänsä laulua. Pienempi tulee perässä, lennättää raketteja, rakentaa mitä mielikuvituksellisempia legokoneita ja seikkailee avaruudessa.

Nämä pojat katsovat tulevaisuuteen uteliaasti, seikkailunhaluisesti ja ennen kaikkea optimistisesti. Ja niinhän minunkin, ja jokaisen kasvattajan kuuluu tehdä.

Valtaojan kirja sai luottamaan siihen, että optimismi ei ole tyhmien, tietämättömien ja välinpitämättömien asenne.

Valtaoja osaisi sanoa tästäkin jotain syvällistä. Minun täytyy vain tyytyä toteamaan, että kuusivuotias meren rantahiekkaan kirjaileva pikkumies on elämänsä alussa ja matkalla kohti huikeaa tulevaisuutta.

Kylässä Jyväskylässä

Saamattoman bloggarin elämä on ollut aika vauhdikasta ja kiinnostavaa, vaikkei sitä todellakaan voi blogista päätellä.

Elämän huippuhetket pitäisi saada talletettua heti eikä viidestoista päivä, niin purettavien asioiden kuorma ei kasvaisi liian suureksi. Ei ainakaan niin suureksi, ettei siihen jaksa tarttua lainkaan, vaan mieluummin touhuilee puoliunessa jotain turhemmanpäiväistä. Perusperiaatehan blogin pitämiselle on ollut se, että kirjoitan, etteivät sanat (eivätkä asiatkaan) unohtuisi.

Selitykset sikseen, nyt aloitan merkittävien hetkien purkamisen viimeisimmästä. Ajettiin nimittäin torstaina Jyväskylään, laukussa reissulakanat ja liput Wigwamin 50-vuotisjuhlakiertueen konserttiin. Reissulakanat siksi, että yövyttiin ystäväpariskunnan luona, ja tapana on ollut tehdä se omin lakanoin.

Konsertista muutama sananen. Loppukesän aikana kasvoi ja vankistui toive päästä todistamaan livenä nuoruuden idolien soitantaa, ja samalla ehkä saada hippunen nuoruutta takaisinkin. Tampereen kosertti oli loppuunmyyty, samoin Helsingin, mutta Jyväskylään siis saatiin liput. Tampereella olisi päästy mukavasti istumaan Tampere-talon ison salin penkkeihin, Jyväskylän rokkiluolassa, Lutakossa, oli tiedossa ainakin kolme tuntia seisomista, mikä hieman arvelutti etukäteen.

Mutta hyvin se sujui, jalat jaksoivat valittamatta. Tämäkin konsertti oli loppuunmyyty, tila ahdas ja kuuma, ja välillä isojen miesten puristuksessa oli aika hentoinen olo. Toisella puoliajalla vasta saatiin raivattua itsemme jonkinlaiselle näköalapaikalle, niin että siitä eteenpäin konserttielämys oli aika täydellinen.

Lehdistä on voinut lukea suitsutusta muusikoille, jotka eivät ole kadottaneet taidostaan vuosien myötä mitään. Päinvastoin, kokemus näkyy ja kuuluu, yhteissoitto sujuu upeasti vaikka taukoa on ollutkin. Ikä näkyy ulkonäössä, muuten sen voi unohtaa.

Konserttikuvista ei tullut kummoisia kännykkäkameralla isojen miesten muurin takaa. Yleisössä oli kaikenikäistä väkeä, ei suinkaan pelkkiä nostalgikkovanhuksia. 

Jos Wigwamin miehillä on jo ikää ja elettyä elämää, Jyväskylän kaupungin kadut torstai-iltana vallanneella haalarinuorisolla elämä on vasta edessä. Kun käveltiin Lutakosta taksipysäkille (noloa, myönnän: rokkikonsertista ei mennä taksilla kotiin!), ihmeteltiin satoja, jopa tuhansia vastaantulevia nuoria. Selitys oli tietysti Kauppakadun appro, sama jota Tampereella vietetään Hämeenkadun appron nimisenä. Ihastelin taksikuskillekin Jyväskylän vilkkautta ja nuorekkuutta öiseen aikaan, mutta hän kyllä todisti, että tämä ilta oli poikkeus.

Jyväskylän reissun tärkein anti oli kuitenkin ystävien tapaamisessa. Ensimmäinen iltapäivä vaihdettiin kuulumisia ja syötiin hyvin (hirvipaistia, uuniomenoita ja muita herkkuja), konsertin jälkeen yöpalalla kuultiin isännän, todellisen musiikkiasiantuntijan, analyysiä kuullusta ja nähdystä.

Seuraavan aamun aamiaisella, joka alkoi kymmenen maissa ja päättyi joskus puolenpäivän jälkeen, käytiin taas sitä meidän nelikolle tavallista tajunnanvirtakeskustelua, joka on hioutunut melkein neljänkymmenen vuoden aikana ja alkaa hipoa täydellisyyttä. Aamiaisella ehdittiin käsitellä uusi jätevesilainsäädäntö, pohtia Rautaveden reittiä, kiistellä Holvikirkon esittäjästä, kuunnella Tom Jonesin ja P.J.Probyn versiot Pepe Willbergin Saat miehen kyyneliin -kappaleesta (jota me naiset sivumennen sanoen myös innostuimme laulamaan), pohtia kulttuurisidonnaisia tapoja ja naisen asemaa ja kuulla koskettava muisto lapsuudesta. Ainakin nämä asiat tulevat nyt mieleen, joku muu muistaa ehkä vielä muutakin.

On niin iso onni, että on ystäviä, joiden seurassa voi olla omana itsenään, pingottamatta tai esittämättä. Ja kyllä, ainakin hippunen nuoruutta tuli takaisin!

Ei enää toiveajattelua, itsepetosta eikä jokapäiväistä pullaa!

Miten helppo onkaan luiskahtaa hyviksi tietämistään tottumuksista huonojen, mutta niin mukavien ja siis paljon houkuttelevimpien puolelle! Voisin tässä kirjoittaa aika monenlaisista asioista, mutta keskityn ruokapuoleen, jossa sain ikävän herätyksen pari päivää sitten.

Kävin nimittäin verikokeessa, sellaisessa yleistarkastuksessa, joka tässä iässä on syytä tehdä aika säännöllisesti. Edellisen kerran verinäytteitäni oli tutkittu keväällä 2017, eikä niissä ollut mitään poikkeavaa. Kun testituloksista alkoi nyt tulla tekstiviestejä, avasin Omakanta.fi:n ja vertasin tuloksia edellisvuotisiin.

Ja tulos oli karu: ainakin kolesteriarvot nousseet ja munuaisten toiminnasta kertovat arvot muuttuneet (en osannut tulkita, mutta huonompaan varmasti). Lisää tuloksia ja niiden tulkintaa kuulen ensi viikolla, kun lääkäri soittaa.

Mutta osaanhan toki ennen sitä jo arvella jotain. Kun kolesteriarvot eivät mahdu viitearvojen sisään ja huonon ja hyvän kolesterolin suhde on huonon hyväksi, on tehtävä johtopäätöksiä. Jotain on mennyt pieleen, eli käytännössä suuhun on mennyt väärää tavaraa. Voihan kyse olla perimästäkin, joka nyt katsoo oikeaksi tulla esille, mutta otan kyllä syytä itsellenikin.

Viimeisen vuoden ajan olen surutta ja ilman huonoa omaatuntoa nauttinut kaikenlaista, jota aiemmin ymmärsin varoa. Kahvipulla joka päivä, parhaana kaksi, croissantteja, marjapiirakoita, rasvaisia juustoja. Kermaa lisättynä kastikkeisiin ja keittoihin. Ja vaniljakastiketta omenapiirakan kanssa. Piirakat on aina tehty voihin, ja voita on vielä muruseoksessa päälläkin. Eikä tässä kaikki: kun on tullut tavaksi syödä muutaman kerran viikossa lounasta jossain muualla kuin kotona, niin silloin otetaan kunnon annokset! Ja niin edelleen; kesän makkaroita ja muita vyötärölle kertyneitä rasvan lähteitä en nyt halua edes ajatella.

Vaaka on antanut ennakkovaroituksia, samoin vyötäröltä oudosti kutistuneet vaatteet. Työaikana vaa`an lukema oli se ehdoton auktoriteetti, mutta nyt olen luisunut siitäkin ja jotenkin vain hyväksynyt lisääntyneet kilot.

Olen kuvitellut (tai uskotellut itselleni) eläväni terveellistä elämää, kun syön aika paljon kasviksia, hedelmiä ja marjoja, pyrin suosimaan täysjyväviljaa ja liikkumaan 10 000 askelta päivässä. Mutta vielä on näköjään parannettavaa, jos en aio altistaa itseäni sydän- ja verisuonitaudeille. Numeroita vastaan eivät selitykset auta.

Ahlmanin pullat näyttävät kieltämättä herkullisilta, mutta jatkossa niitä syödään vain poikkeustilanteissa, ei joka päivä.

Sokerimunkkeja on minulle luvassa vasta vappuna!

Päätös jokapäiväisestä kahvipullasta luopumisesta oli yllättävän helppo tehdä (ja toivottavsti myös pitää). Tuskin kermaakaan enää kuluu entiseen malliin, ja juustonkin kulutus väheni jo. Saa nähdä riittävätkö nämä toimet lääkärin mielestä, vai onko edessä lääkekuuri.

Mökillä syyskuussa

Tämä syksy on erilainen, jos oli kesäkin erilainen kuin edeltäjänsä. Kaikkien aikojen hellekesän takia mökkisyksykään ei ole niin kuin ennen. Tänä syksynä ollaan vaan ja laiskotellaan. Ei poimita puolukoita, ei etsitä sieniä - ainakaan vielä - eikä juurikaan vaellella metsässä.

Sen sijaan nautitaan maisemasta ja upeista auringonlaskuista, mökin lämpimästä tunnelmasta, takkatulesta ja kynttilöistä. Tehdään suunnilleen samoja asioita kuin kaupungissakin: luetaan kirjoja, katsellaan telkkaria (penkkiurheillaan - MM- lentopalloa!), syödään hyvin, viihdytään tietokoneenkin ääressä.

Mitä järkeä on sitten lähteä mökille? Kun metsässä ei ole puolukoita eikä syötäviä sieniä, ulkona sataa tai ainakin tuulee ja metsässä on hirvikärpäsiä (ensimmäisen kerran meidän mökkielämän aikana)? Eikö olisi fiksumpaa olla kotona, käydä lenkillä ja pelaamassa ja roikkua netissä kaupungissa? Ei kai nyt pelkän maiseman takia kannata ajaa kolmea tuntia!

Yllättäen kesäkukat olivat mökkitien varressa vielä näin hyvässä kunnossa, vaikka kukaan ei ole kuukauteen ollut hoitamassa.

Yhtä yllättäen kärhö oli innostunut kukkimaan uudelleen. Alkukesällä sen kukinta oli tietysti näyttävämpää, mutta kyllä tämäkin tervetulotoivotus ilahdutti.

Noin kirjoitin ja taisinpa ajatellakin vielä perjantai-iltana, kun edellispäivänä oli tultu mökille ja pikku hiljaa aloin taas orientoitua mökkielämään. Mutta pari päivää näissä maisemissa muutti mielen ja osaan taas arvostaa tätä aikaa täällä.

Kaupunkivauhti piti hiljentää mökkikävelyksi, unohtaa kaikki "pakolliset" syyskuiset tekemiset ja tyytyä siihen, mitä maisema ja luonto nyt tarjoilevat. Tänä syksynä ei voida hehkuttaa ennätyssatoa  missään lajissa täällä (sienistä on vielä liian aikaista sanoa), siispä ei ole mitään syytä raataa sadonkorjuussa.

Mutta metsäänhän voi mennä muutenkin kuin marjojen perässä. Metsään nimenomaan pitääkin mennä, ihan ilman muuta syytä kuin metsä itsessään!

Ja onneksi menin. Joka päivä olen nyt kuljeksinut, viipyillyt, lorvinut, seisoskellut, vaellellut metsässä, omassa ja naapurin. Olen pitänyt sadetta kuusen alla, seisonut keskellä ketunleipäpeltoa, ihastunut aina uudelleen vaarallisen kauniisiin kärpässieniin. Olen nostanut katseen sammaleen peittämästä maasta tuulessa tanssiviin koivunlatvoihin ja sateen jälkeen ilta-auringossa hehkuviin männynrunkoihin. Olen unohtanut itseni, ainakin välillä.

Sateen jälkeen metsä on täynnä isoja ja pieniä ihmeitä, jotka pakottavat pysähtymään.

Toisin sanoen, olen levännyt, rentoutunut, jopa kokenut puhdistuvani. Tässä välissä sopii kertoa, että sillä aikaa kun minä haahuilin metsässä, Mies leikkasi nurmikon, puhdisti rannan kaisloista ja kortteesta ja rakensi uutta nuotiopaikkaa ja hiekkarannan pohjaa. Pienenä kiitoksena raadannasta lämmitin kuitenkin rantasaunan (kantovedet!) ja pesin veneen, niin että sekin on nyt sitten laitettu talviteloille.

Ja yllätys yllätys - puolukoitakin löydettiin, tosin vain pari-kolme litraa ja kovin pieniä, mutta puolukoita kuitenkin. Eikä törmätty hirvikärpäshäiriköihinkään kertakaan.

Hellekesälle on nyt jätetty jäähyväisiä. Se kai tämän mökkireissun tarkoitus olikin: siirtää mieli syysaikaan.

Kyllä syksyinen iltatunnelma mökillä on erilainen kuin kaupungissa!

Hengitän hengästymättä

Kun ymmärtää
olevansa elämässään oikealla paikalla
juuri nyt
voi istahtaa alas ja hengittää hengästymättä

tietäen
että tulevatkin päivät asettuvat kyllä ajallaan aloilleen
vaikkei niitä ollenkaan ahdistunein ajatuksin ohjailisi

Taas on se aika vuodesta, jolloin kalenterimerkinnät alkavat ohjata elämää. Mieli - ja ruumiskin, kiitos lämpimän sään - on vielä kesässä, laiskoissa spontaaneissa päivissä, mutta kurkistus kalenteriin kertoo, että huomenna on oltava ryhdikäs. Ja ajoissa, mielellään etuajassa, paikalla.

Tiedän, olen etuoikeutettu, kun se tapahtuu vasta nyt eikä kuukausi sitten. Mutta yhtä kaikki, tapahtuu kuitenkin, ja sitten voi käydä niin, että kalenteri alkaa ohjata minua enkä minä sitä.

Niitä ryhdikkään olemuksen vaatimia päiviä alkaa rapsahdella yhä useammin, kalenteri täyttyy monenlaisista tapahtumista, joissa olisi syytä olla läsnä. Eikä vain läsnä, vaan mielellään innostunut ja innostava.

Mutta sehän syksyssä onkin parasta!  Ei kamalaa, ei masentavaa, ei elämää rajoittavaa, vaan ihan päinvastoin. Virkistävää, kiinnostavaa, kivaa. Jos kalenterissa ei olisi yhtään merkintää, olisin huolissani.

Syksyllä elämä alkaa taas ikään kuin alusta. Nyt elämällä on merkitystä, minua tarvitaan, minulla on muitakin rooleja kuin verkalleen kotona käppäilevän mummon, joka herää hetkeksi kun pikkupojat herättelevät.

Työvuosina kalenterimerkinnät saattoivat aiheuttaa hengästymistäkin, jopa ahdistusta. Siitä kokemuksesta viisastuneena olen opetellut yllä olevan Elina Salmisen runon, jota jakelen sopivissa tilanteissa muillekin. Asioilla on taipumus järjestyä.

Viime sunnuntaina jonotimme puoli tuntia helsinkiläisten uuteen ylpeydenaiheeseen, Amos Rex -museoon. Värikäs kokemus!

Suomussalmi, kotiseutu

Viikon kiertomatka kotimaassa  (katso kaksi edellistä postausta) päättyi Suomussalmelle, tai Kajaaniin, jos tarkkoja ollaan.

Tämän tekstin otsikkoa en miettinyt ollenkaan, kirjoitin vain, kunnes pysähdyin ihmettelemään. Miten voin sanoa kotiseuduksi paikkaa, josta olen lähtenyt yhdeksäntoistavuotiaana? Sen jälkeen kotiseutu on useampia kymmeniä vuosia sijainnut Pirkanmaalla, alkuun vaihtuvasti eri puolilla Tamperetta, sitten pitkään Koivistonkylässä (nyt joku niuhottaa ja haluaa korjata että Taatalassa) ja viimeiset kymmenen vuotta Muotialassa. Siis kotiseutu on Tampere, ja Suomussalmi on korkeintaan synnyinseutu.

Mutta kun saapuu synnyinseudulleen - mikä sivumennen sanoen on yleensä tunteisiin vaikuttava kokemus - tuntee tulevansa kotiin. Edelleen. Vaikka talot ovat vaihtaneet omistajaa, liikehuoneistot paikkaa tai jopa joutuneet lopettamaan, koti se on silti. Maisema on ennallaan, ihmiset puhuvat ja käyttäytyvät tutunoloisesti. Kaikkialla tulee vastaan paikkoja, joihin liittyy muistoja. Täällä on helppoa olla ihan vain oma itsensä, eli unohtaa itsensä ja vain olla. 

Tämä on tavallinen näky Suomussalmella. 

Onneksi synnyinseudulle on vielä kontakteja, on tuttu talo ja tutut ihmiset. Vielä on paikka, jossa voi yöpyä ja haistella mennyttä ja nykyistä aikaa.

Nykyisin kerron ylpeänä olevani kotoisin Suomussalmelta. Aina ei niin ollut. Teinivuosina oli selvää, että kukaan ei Etelä-Suomessa joko tiennyt Suomussalmea tai jos tiesi, tiesi Irwinin tunnetuksi tekemän Ryysyranta-maineen. Nyky-Suomessa Suomussalmi tunnetaan ihan muista asioista: luonnosta, talvisodasta, historiasta, Kiannosta.

Ilmari Kiannon patsas Jätkänpuistossa. Ilmaria pitää aina moikata.

Uudempaa taidetta, eli viime vuonna kunnan 150-vuotisen historian kunniaksi taiteilija Aleksi Jaakolalta tilattu teos Ämmänpäre.

Kunta hoitaa hyvin 5-tien varressa olevaa Jätkänpuistoa.

Ilmari Kianto kirjoitti Suomussalmen Suomen kartalle. Raatteen tien sotilaiden jälkeen sen ovat tehneet esimerkiksi tanssija Reijo Kela ja Formula-kuljettaja Heikki Kovalainen. Reijo Kelan teos Hiljainen kansa 5-tien varressa kestää aikaa ja kerää katsojia, kuulemma vuosi vuodelta enemmän.

Hiljainen kansa sadepäivänä.

Sonnikallio Ämmänsaaren keskustassa on kuulemma nykyisin valaistu. Tähänkin maisemaan liittyy aika paljon omaa henkilökohtaista historiaani.